© Internetix  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]


4.1  Selityksiä Agricolan tekstinäytteisiin


Agricolan kielestä | Agricolan aapinen (1543) | Agricolan Uusi testamentti (1548)
 

Agricolan kielestä

Uuden testamentin esipuheessa >Agricola kirjoittaa käyttävänsä lähinnä Turun seudun murretta.  Turku oli maan sivistyskeskus, ja sen kieli oli kehkeytymässä jonkinlaiseksi yleiskieleksi. Agricolan kieli ei kuitenkaan ole puhdasta >>lounaismurretta, vaan siinä on piirteitä, jotka viittaavat muihinkin murteisiin, esim. >>kaakkoishämäläisiin murteisiin, Agricolan lapsuuden kieliympäristöön.

Pernajan pitäjä sijaitsee rannikolla Porvoon itäpuolella. Se oli 1500-luvulla kuten nytkin enemmistöltään ruotsinkielinen. Siksi on joskus arveltu, että Agricolan äidinkieli olisi ollutkin ruotsi. Suomea hänen äidinkielenään puoltavat kuitenkin mm. seuraavat todisteet:

  • Vanhojen paikannimien perusteella on päätelty, että Pernaja oli melko myöhään suurimmaksi osaksi suomenkielinen.
  • Agricolan kieli sisältää murrepiirteitä, joita tavataan yhä Pernajan lähipitäjissä mutta ei muissa suomen murteissa.
  • Agricolan kieli sisältää sellaisia fennistisiä piirteitä, mm. lauseenvastikkeita, ettei vieraskielinen opi niitä hevin käyttämään. Lisäksi hänellä on kansanomaisia sananparsia ja sanontoja.

Tietenkin on mahdollista, että Agricola oli jo kotiseudullaan oppinut myös ruotsia ja hän oli kaksikielinen.

Agricolan tekstiä ei pidä lukea nykysuomen ortografian mukaan. Agricolalla on samalle äänteelle eri merkkejä, ja toisaalta sama merkki voi tarkoittaa useita eri äänteitä. Suurimpia puutteita Agricolan ortografiassa on se, ettei hän osoittanut vokaalien ja konsonanttien kestoasteita johdonmukaisesti. Agricola nojautui liiaksi saksan ja ruotsin ortografiaan, jolloin suomen kielen erikoisluonne ei tullut johdonmukaisesti ilmi. (Ks. >Agricolan ortografiaa esittelevää taulukkoa.)
 

Agricolan aapinen (1543)

Alkurunon kirjoitusasu

  • Abckiria 'abckirja': Yleisimmät j:n merkit olivat i ja ij, mutta jäljempänä on myös joilla, Jumalan.
  • Oppe 'opi': Lyhyttä äännettä on merkitty kahdella kirjaimella. Pitkän ja lyhyen äänteen vastakohtaa ei merkitty vanhassa kirjakielessä systemaattisesti.
  • wanha 'vanha': v:n tavallisin merkki oli w.
  • noori 'nuori': uo:n merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti oo tai o.
  • ombi 'ompi': p, t, k merkittiin vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä vastaavien >soinnillisten klusiilien merkillä.
  • Sydhen 'sydän': d:n tilalla oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti. Sitä merkittiin 1500-luvulla d:llä tai dh:lla.
  • keskyt 'käskyt': Vokaaleja e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
  • iotca 'jotka': k:n yleinen merkki takavokaalin edellä oli c.
  • Somen 'Suomen': uo:n merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti o tai oo.
  • hirmutta 'hirmuttaa': Jälkitavujen pitkät vokaalit merkittiin usein lyhyiksi. Asiaan vaikutti se, että pitkät vokaalit olivat lyhentyneet lounaismurteissa ensi tavua kauempana.
  • lodhutta 'lohduttaa': h on jätetty usein kokonaan merkitsemättä soinnillisen >dentaalispirantin edellä; dh on tässä sellaisen spirantin merkki.
  • sijs 'siis': Pitkä i, samoin kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti ij:llä.
  • hyue 'hyvä': v:n tavallisimmat merkit olivat w ja u.

  •  

Alkurunon lukuasu

  • christiano salutem 'kristittyjä t. Kristiania tervehtien': On pidetty mahdollisena, että kyseessä on omistus Agricolan pojalle Kristianille.
  • ope 'opi': Verbi on asussa oppea.
  • sydän 'sydän': d:n tilalla oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
  • tuori 'tuore': Sana on tässä asussa ilmeisesti loppusoinnun vuoksi (nuori – tuori).
  • mielen: Akkusatiivi on tässä loppusoinnun vuoksi luontaisten >>objektisääntöjen vastainen (jos predikaatti ope on käskymuodossa).
  • taidat 'taidat': Yleensä sana on tulkittu loppuheittoiseksi monikon 2. persoonan muodoksi 'taidatte'. Mutta se voisi olla myös >monikon 3. persoonan muoto 'taitavat'; Agricolalta löytyy esimerkkejä, joissa pelkkä -t on persoonapäätteenä myös preesensmuodoissa. Tällöin säe 'jotka taitavat suomen kielen' rinnastuisi säkeeseen 'joilla ompi sydän tuore'.
  • kielen: On epävarmaa, tarkoittaako sana kielen  tässä >>akkusatiivia vai >>instruktiivia 'suomen kielellä'.
  • hirmuttaa 'hirvittää, pelottaa'
  • este 'estet(tä)': Partitiivin pääte lienee jätetty pois loppusoinnun vuoksi.
  • elämäs 'elämässä': Inessiivi on tässä loppuheittoinen.
  • sinun: Genetiivillä sinun on tässä datiivinen funktio 'sinulle': se ilmaisee, että jotakin tulee jonkun osaksi tai hyväksi. (Vrt. Jumalan kiitos 'Jumalalle kiitos'.)

  •  

Käskyjen kirjoitusasu

  • Wides 'viides': Pitkän ja lyhyen äänteen vastakohtaa ei merkitty vanhassa kirjakielessä systemaattisesti.
  • Ele 'älä': Vokaaleja e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
  • hooritee 'huorintee': uo:n merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti oo tai o.
  • Seitzemes 'seitsemäs': tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin merkki.
  • warghasta 'varasta': gh on Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin merkki.
  • Kadhexes 'kahdeksas': h on jätetty usein kokonaan merkitsemättä soinnillisen >dentaalispirantin edellä; dh on tässä sellaisen spirantin merkki. ks-yhtymän Agricola on säännöllisesti merkinnyt x:llä.
  • todhistaija 'todistaja': Yleisimmät j:n merkit olivat i ja ij.
  • honetta 'huonetta': uo:n merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti o tai oo.

  •  

Käskyjen lukuasu

  • viides 'viides': d:n asemassa oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
  • seiJJemäs 'seitsemäs':  tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin merkki.
  • vargasta 'varasta':  gh on Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin merkki.
  • lähemäises vastaan 'lähimmäistäsi vastaan': lähemäises on tässä genetiivi; nykykielessä >>postpositio vastaan järjestyy partitiivilla: lähimmäistäsi vastaan.

  •  

Isä meidän -rukouksen kirjoitusasu

  • Rucus 'rukous':  k:n yleinen merkki takavokaalin edellä oli c.
  • Ise 'isä': Vokaaleja e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
  • ioca 'joka': j:n yleisimmät merkit olivat i ja ij.
  • taiuasa 'taivaassa': v:n tavallisimmat merkit olivat w ja u.
  • waldacunnas 'valtakuntasi':  p, t, k merkittiin vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä, t myös l:n jäljessä, vastaavien >soinnillisten klusiilien merkillä.
  • tactos 'tahtosi': h:n tavallisin merkki oli h, mutta rinnalla esiintyivät yleisesti myös c ja ch.  Usein h jätettiin esim. dentaalispirantin edellä kokonaan merkitsemättä.
  • nijn 'niin': Pitkä i, samoin kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti ij:llä.
  • quin 'kuin': k:n merkkinä oli u:n edellä q.

  •  

Isä meidän -rukouksen lukuasu

  • se: Pronominia on tässä käytetty määräisen artikkelin tapaan, ilmeisesti vieraiden kielten vaikutuksesta.
  • meidän 'meidän': d:n asemassa oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
  • pyhätty 'pyhitetty': Muoto on pyhätä-verbin >konsonanttivartaloinen partisiippi.
  • lähestulkoon: Agricolalla on runsaasti yhdys- tai >yhdys- tai prefiksiverbejä, jotka on muodostettu vieraiden kielten mallin mukaan.
  • valtakunnas 'valtakuntasi': >Omistusliitteiden edellä vartalossa oli vanhimmassa kirjakielessä usein heikko aste.
  • maasa – taivaassa:  Agricola saattoi käyttää >inessiivin päätteen erilaisia variantteja samassakin virkkeessä tai lauseessa.
  • tänäpäivän 'tänäpäivänä': Loppuheittoiset muodot (sanan lopusta on konsonantin jäljestä kadonnut lyhyt vokaali) olivat vanhassa kirjasuomessa hyvin tavallisia.
  • leipän – syntinnä 'leipämme – syntimme': Monikon 1. persoonan >omistusliite esiintyy Agricolalla monessa asussa. Kirjavuuden taustalla on murteiden moninaisuus. Yleisimmin vanhassa kirjakielessä esiintyy kuitenkin loppuheittoinen -m, esim. apum, kilpem 'apumme, kilpemme'.

  •  

Agricolan Uusi testamentti (1548)

Toisen alkupuheen kirjoitusasu

  • hädhen 'hädän':  d:n asemassa oli aiemmin >soinnillinen dentaalisprantti. Sitä merkittiin 1500-luvulla d:llä tai dh:lla.
  • teden 'tähden':  h jätettiin usein kokonaan merkitsemättä soinnillisen dentaalispirantin edellä.
  • coska 'koska': k:n yleinen merkki takavokaalin edellä oli c.
  • tarue 'tarve': v:n tavallisimmat merkit olivat w ja u.
  • mös 'myös': :n merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti ö  tai öö.
  • mwiden 'muiden': u:n merkkinä on tässä w.
  • ia 'ja': j:n yleisimmät merkit olivat i ja ij.
  • tehen 'tähän':  Vokaaleja e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
  • Hijppakunnasa 'hiippakunnassa': Pitkä i, samoin kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti ij:llä.
  • echke 'ehkä': h:n merkkinä oli usein k:n edellä ch.
  • Somen 'Suomen':  uo:n merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti o tai oo.
  • Makunda ombi – – quitengin 'maakunta ompi – kuitenkin':  p, t, k merkittiin vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä vastaavien >soinnillisten klusiilien merkillä.
  • yxi 'yksi': ks-yhtymän Agricola on säännöllisesti merkinnyt x:llä.
  • Seitzemen 'seitsemän': tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin merkki.
  • Länein 'lääneihin': Monikon >illatiivista on tässä kadonnut sekä monikon i-tunnus että illatiivin päätteen h.
  • ylimeinê 'ylimmäinen': n on vanhimmissa teksteissä usein ilmaistu vokaalin päälle merkityllä nasaaliviivalla.
  • leytê 'löydetään': ö:n merkkinä Agricolalla oli e varsinkin diftongeissa. Lukuasu voi olla myös [leytään].
  • alghetussa 'aletussa':  gh on Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin merkki.
  • Canssa 'kansa': Substantiivin kansa Agricola kirjoitti säännöllisesti kahdella s:llä ja partikkelin kanssa aina yhdellä s:llä (cansa), siis päinvastoin kuin nykykielessä. Substantiivissa alkukirjain on iso.

  •  

Toisen alkupuheen lukuasu

  • dän 'hädän': d:n asemassa oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
  • sisälotetut 'sisälleotetut': Agricolalla on runsaasti >yhdys- tai prefiksiverbejä, jotka on muodostettu vieraiden kielten mallin mukaan.
  • ehkä 'vaikka': Nykyistä adverbia ehkä on käytetty konsessiivisen konjunktion funktiossa 1800-luvulle asti.
  • seiJJemän 'seitsemän':  tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin merkki.
  • läänein 'lääneihin': Monikon >illatiivin h on tässä kadonnut.
  • kirjoittapi 'kirjoittaa': -pi yksikön 3. persoonan >päätteenä on ominainen Agricolan kielelle.
  • etelä ja pohja Suomi: Varsinais-Suomen etelä- ja pohjoisosa.
  • raasburi: Raaseporin lääni käsitti uudenajan alussa läntisen Uudenmaan.
  • löytään 'löydetään': >>Konsonanttivartaloiset taivutusmuodot olivat vanhassa kirjakielessä nykyistä huomattavasti yleisempiä. Lukuasu voi olla myös [leytään].
  • erinomaiset 'erityiset, erikoiset'
  • älkään 'älköön': Nykykielestä poikkeavat -kA-tunnuksella muodostetut 3. persoonan >imperatiivit olivat tavallisia 1800-luvulle asti.
  • algetussa 'aletussa':  gh on Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin merkki.
  • ehto 'tahto': vapaa ehto 'vapaus'
  • kipelly: kipeltyä 'kimmota, saada sinkoava vastaisku tjs.'
  • kaplaani 'kappalainen, apupappi'
  • teini 'alemman arvoasteen pappi'
  • yhteinen 'yleinen, tavallinen'; yhteinen kansa 'rahvas'
  • vaarinottais 'ottaisi huomioon, panisi merkille'
  • valvoden 'valvoen': Tässä 2. infinitiivin tunnuksessa on soinnillinen >dentaalisprantti d, joka ei siihen kielihistoriallisesti kuulu. Ei tiedetä, missä määrin kirjoitusasu heijastaa tässä todellista ääntämystä, missä määrin kirjallista perinnettä.
  • niinen 'niiden': Nykymuotoisten genetiivien rinnalla on esiintynyt myös tällaisia -(n)nen-päätteisiä demonstratiivipronominien genetiivejä. Näitä muistuttavia genetiivejä on myös sukukielissä.
  • saahka 'saakka': Kyseessä on saakka-sanan lounaismurteinen assimiloitumaton asu saahka.

  •  

Luukkaan evankeliumin kirjoitusasu

  • tapactui 'tapahtui':  h:n merkkinä on tässä c.
  • nijnä 'niinä': Pitkä i, samoin kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti ij:llä.
  • Peiuine 'päivinä': Vokaaleja e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
  • yxi 'yksi':  ks-yhtymän Agricola on säännöllisesti merkinnyt x:llä.
  • wloskeui 'uloskävi': u:n merkkinä on tässä w ja v:n merkkinä u.
  • Keisarild 'keisarilta':  p, t, k merkittiin vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä, t myös l:n jäljessä, vastaavien >soinnillisten klusiilien merkillä.
  • caiki 'kaikki': k:n yleinen merkki takavokaalin edellä oli c.
  • ensimeinê 'ensimäinen': n on vanhimmissa teksteissä usein ilmaistu vokaalin päälle merkityllä nasaaliviivalla.
  • ylitze 'ylitse': tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin merkki.
  • mös 'myös': :n merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti ö tai öö.

  •  

Luukkaan evankeliumin lukuasu

  • se tapahtui: Vanhassa kirjakielessä on jonkin verran käytetty se-pronominia saksan ja ruotsin muodollisen subjektin tapaan mm. silloin, kun lauseen >varsinainen subjekti on predikaatin jäljessä tuleva infinitiivirakenne tai sivulause.
  • yksi käsky: Lukusanaa on tässä käytetty epämääräisen artikkelin tapaan, ilmeisesti vieraiden kielten vaikutuksesta.
  • uloskävi: Agricolalla on runsaasti >yhdys- tai prefiksiverbejä, jotka on muodostettu vieraiden kielten mallin mukaan.
  • piti laskettaman 'piti laskea': Kolmannen infinitiivin instruktiivi oli hyvin yleinen vanhassa kirjakielessä >verbiketjussa pitää tekemän – tehtämän.
  • yliJJe 'ylitse': tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin merkki. Prepositiota ylitse on käytetty tässä vieraiden kielten mallin mukaisesti.
  • menit 'menivät': Vanhassa kirjasuomessa -t oli monikon 3. persoonan >päättteenä imperfektissä ja konditionaalissa lähes poikkeuksetta.
  • kaupunkihins 'kaupunkiinsa': Illatiivin päätteeseen vanhastaan sisältynyt h on säilynyt sivupainollisen tavun jäljessä melko yleisesti kirjakielen alkuaikoina.
  • heidäns 'heitänsä (itseään)': Refleksiivipronominin itse tilalla käytettiin usein omistusliitteellisiä persoonapronomineja.
  • arvattaa 'arvioitavaksi': arvattaa on tässä ensimmäisen infinitiivin >passiivimuoto, jollaisia käytettiin vanhassa kirjakielessä 1800-luvulle asti: 'menivät – – antamaan itseänsä arvioitavaksi'.
  • ylesmeni: Vrt. edellä >uloskävi.  Nykyisessä asussa ylös on myöhempi assimilaatiomuutos.
  • hänen: Persoonapronominien >akkusatiivit olivat 1800-lukua edeltävässä kirjakielessä yleensä länsimurteiseen tapaan n-päätteisiä.
  • kapalohin 'kapaloihin': Monikon >illatiivista on tässä kadonnut i.

© Internetix / Erkki Savolainen 1998  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]