©
Internetix
[Sisällysluettelo]
[Edellinen sivu] [Seuraava
sivu]
4.1 Selityksiä Agricolan tekstinäytteisiin
Agricolan kielestä | Agricolan aapinen (1543)
| Agricolan Uusi testamentti (1548)
Agricolan kielestä
Uuden testamentin esipuheessa >Agricola
kirjoittaa käyttävänsä lähinnä Turun seudun
murretta. Turku oli maan sivistyskeskus, ja sen kieli oli kehkeytymässä
jonkinlaiseksi yleiskieleksi. Agricolan kieli ei kuitenkaan ole puhdasta
>>lounaismurretta, vaan siinä
on piirteitä, jotka viittaavat muihinkin murteisiin, esim. >>kaakkoishämäläisiin
murteisiin, Agricolan lapsuuden kieliympäristöön.
Pernajan pitäjä sijaitsee rannikolla Porvoon itäpuolella.
Se oli 1500-luvulla kuten nytkin enemmistöltään ruotsinkielinen.
Siksi on joskus arveltu, että Agricolan äidinkieli olisi ollutkin
ruotsi. Suomea hänen äidinkielenään puoltavat kuitenkin
mm. seuraavat todisteet:
-
Vanhojen paikannimien perusteella on päätelty, että Pernaja
oli melko myöhään suurimmaksi osaksi suomenkielinen.
-
Agricolan kieli sisältää murrepiirteitä, joita tavataan
yhä Pernajan lähipitäjissä mutta ei muissa suomen murteissa.
-
Agricolan kieli sisältää sellaisia fennistisiä piirteitä,
mm. lauseenvastikkeita, ettei vieraskielinen opi niitä hevin käyttämään.
Lisäksi hänellä on kansanomaisia sananparsia ja sanontoja.
Tietenkin on mahdollista, että Agricola oli jo kotiseudullaan oppinut
myös ruotsia ja hän oli kaksikielinen.
Agricolan tekstiä ei pidä lukea nykysuomen ortografian mukaan.
Agricolalla on samalle äänteelle eri merkkejä, ja toisaalta
sama merkki voi tarkoittaa useita eri äänteitä. Suurimpia
puutteita Agricolan ortografiassa on se, ettei hän osoittanut vokaalien
ja konsonanttien kestoasteita johdonmukaisesti. Agricola nojautui liiaksi
saksan ja ruotsin ortografiaan, jolloin suomen kielen erikoisluonne ei
tullut johdonmukaisesti ilmi. (Ks. >Agricolan ortografiaa
esittelevää taulukkoa.)
Agricolan aapinen (1543)
Alkurunon kirjoitusasu
-
Abckiria 'abckirja': Yleisimmät
j:n merkit olivat i ja ij, mutta jäljempänä
on myös joilla, Jumalan.
-
Oppe 'opi': Lyhyttä äännettä
on merkitty kahdella kirjaimella. Pitkän ja lyhyen äänteen
vastakohtaa ei merkitty vanhassa kirjakielessä systemaattisesti.
-
wanha 'vanha': v:n tavallisin
merkki oli w.
-
noori 'nuori': uo:n merkkinä
oli 1500-luvulla tavallisesti oo tai o.
-
ombi 'ompi': p, t, k merkittiin
vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä vastaavien >soinnillisten
klusiilien merkillä.
-
Sydhen 'sydän': d:n tilalla
oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
Sitä merkittiin 1500-luvulla d:llä tai dh:lla.
-
keskyt 'käskyt': Vokaaleja e
ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
-
iotca 'jotka': k:n yleinen merkki
takavokaalin edellä oli c.
-
Somen 'Suomen': uo:n merkkinä
oli 1500-luvulla tavallisesti o tai oo.
-
hirmutta 'hirmuttaa': Jälkitavujen
pitkät vokaalit merkittiin usein lyhyiksi. Asiaan vaikutti se, että
pitkät vokaalit olivat lyhentyneet lounaismurteissa ensi tavua kauempana.
-
lodhutta 'lohduttaa': h on
jätetty usein kokonaan merkitsemättä soinnillisen >dentaalispirantin
edellä; dh on tässä sellaisen spirantin merkki.
-
sijs 'siis': Pitkä i, samoin
kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti ij:llä.
-
hyue 'hyvä': v:n tavallisimmat
merkit olivat w ja u.
Alkurunon lukuasu
-
christiano salutem 'kristittyjä
t. Kristiania tervehtien': On pidetty mahdollisena, että kyseessä
on omistus Agricolan pojalle Kristianille.
-
ope 'opi': Verbi on asussa oppea.
-
sydän
'sydän': d:n tilalla
oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
-
tuori 'tuore': Sana on tässä
asussa ilmeisesti loppusoinnun vuoksi (nuori – tuori).
-
mielen: Akkusatiivi on tässä
loppusoinnun vuoksi luontaisten >>objektisääntöjen
vastainen (jos predikaatti ope on käskymuodossa).
-
taidat
'taidat':
Yleensä sana on tulkittu loppuheittoiseksi monikon 2. persoonan muodoksi
'taidatte'. Mutta se voisi olla myös >monikon
3. persoonan muoto 'taitavat'; Agricolalta löytyy esimerkkejä,
joissa pelkkä -t on persoonapäätteenä myös
preesensmuodoissa. Tällöin säe 'jotka taitavat suomen kielen'
rinnastuisi säkeeseen 'joilla ompi sydän tuore'.
-
kielen: On epävarmaa, tarkoittaako
sana kielen tässä >>akkusatiivia
vai >>instruktiivia
'suomen kielellä'.
-
hirmuttaa 'hirvittää, pelottaa'
-
este 'estet(tä)': Partitiivin pääte
lienee jätetty pois loppusoinnun vuoksi.
-
elämäs 'elämässä':
Inessiivi on tässä loppuheittoinen.
-
sinun: Genetiivillä sinun on
tässä datiivinen funktio 'sinulle': se ilmaisee, että jotakin
tulee jonkun osaksi tai hyväksi. (Vrt. Jumalan kiitos 'Jumalalle
kiitos'.)
Käskyjen kirjoitusasu
-
Wides 'viides': Pitkän ja lyhyen
äänteen vastakohtaa ei merkitty vanhassa kirjakielessä systemaattisesti.
-
Ele 'älä': Vokaaleja e
ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
-
hooritee 'huorintee': uo:n
merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti oo tai o.
-
Seitzemes 'seitsemäs': tz
on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin
merkki.
-
warghasta 'varasta': gh on
Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin
merkki.
-
Kadhexes 'kahdeksas': h on
jätetty usein kokonaan merkitsemättä soinnillisen >dentaalispirantin
edellä; dh on tässä sellaisen spirantin merkki. ks-yhtymän
Agricola on säännöllisesti merkinnyt x:llä.
-
todhistaija 'todistaja': Yleisimmät
j:n merkit olivat i ja ij.
-
honetta 'huonetta': uo:n merkkinä
oli 1500-luvulla tavallisesti o tai oo.
Käskyjen lukuasu
-
viides 'viides':
d:n asemassa oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
-
seiJJemäs
'seitsemäs': tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman
>dentaalispirantin
merkki.
-
vargasta 'varasta': gh
on Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin
merkki.
-
lähemäises vastaan 'lähimmäistäsi
vastaan': lähemäises on tässä genetiivi; nykykielessä
>>postpositio vastaan
järjestyy partitiivilla: lähimmäistäsi vastaan.
Isä meidän
-rukouksen kirjoitusasu
-
Rucus 'rukous': k:n yleinen
merkki takavokaalin edellä oli c.
-
Ise 'isä': Vokaaleja e ja ä
merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä.
-
ioca 'joka': j:n yleisimmät
merkit olivat i ja ij.
-
taiuasa 'taivaassa': v:n tavallisimmat
merkit olivat w ja u.
-
waldacunnas 'valtakuntasi':
p, t, k merkittiin vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä,
t myös l:n jäljessä, vastaavien >soinnillisten
klusiilien merkillä.
-
tactos 'tahtosi': h:n tavallisin
merkki oli h, mutta rinnalla esiintyivät yleisesti myös
c ja ch. Usein h jätettiin esim. dentaalispirantin
edellä kokonaan merkitsemättä.
-
nijn 'niin': Pitkä i, samoin
kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti ij:llä.
-
quin 'kuin': k:n merkkinä
oli u:n edellä q.
Isä meidän
-rukouksen lukuasu
-
se: Pronominia on tässä käytetty
määräisen artikkelin tapaan, ilmeisesti vieraiden kielten
vaikutuksesta.
-
meidän
'meidän': d:n asemassa oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
-
pyhätty 'pyhitetty': Muoto on
pyhätä-verbin >konsonanttivartaloinen
partisiippi.
-
lähestulkoon: Agricolalla
on runsaasti yhdys- tai >yhdys- tai
prefiksiverbejä, jotka on muodostettu vieraiden kielten mallin
mukaan.
-
valtakunnas 'valtakuntasi': >Omistusliitteiden
edellä vartalossa oli vanhimmassa kirjakielessä usein heikko
aste.
-
maasa – taivaassa: Agricola saattoi
käyttää >inessiivin
päätteen erilaisia variantteja samassakin virkkeessä tai
lauseessa.
-
tänäpäivän 'tänäpäivänä':
Loppuheittoiset muodot (sanan lopusta on konsonantin jäljestä
kadonnut lyhyt vokaali) olivat vanhassa kirjasuomessa hyvin tavallisia.
-
leipän – syntinnä 'leipämme
– syntimme': Monikon 1. persoonan >omistusliite
esiintyy Agricolalla monessa asussa. Kirjavuuden taustalla on murteiden
moninaisuus. Yleisimmin vanhassa kirjakielessä esiintyy kuitenkin
loppuheittoinen -m, esim. apum, kilpem 'apumme, kilpemme'.
Agricolan Uusi testamentti (1548)
Toisen alkupuheen kirjoitusasu
-
hädhen 'hädän':
d:n asemassa oli aiemmin >soinnillinen
dentaalisprantti. Sitä merkittiin 1500-luvulla d:llä
tai dh:lla.
-
teden 'tähden': h jätettiin
usein kokonaan merkitsemättä soinnillisen dentaalispirantin edellä.
-
coska 'koska': k:n yleinen merkki
takavokaalin edellä oli c.
-
tarue 'tarve': v:n tavallisimmat
merkit olivat w ja u.
-
mös 'myös': yö:n
merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti ö tai öö.
-
mwiden 'muiden': u:n merkkinä
on tässä w.
-
ia 'ja': j:n yleisimmät merkit
olivat i ja ij.
-
tehen 'tähän': Vokaaleja
e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin
e:llä.
-
Hijppakunnasa 'hiippakunnassa':
Pitkä i, samoin kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti
ij:llä.
-
echke 'ehkä': h:n merkkinä
oli usein k:n edellä ch.
-
Somen 'Suomen': uo:n merkkinä
oli 1500-luvulla tavallisesti o tai oo.
-
Makunda ombi – – quitengin
'maakunta ompi – kuitenkin': p, t, k merkittiin vanhassa kirjakielessä
nasaalien jäljessä vastaavien >soinnillisten
klusiilien merkillä.
-
yxi 'yksi': ks-yhtymän Agricola
on säännöllisesti merkinnyt x:llä.
-
Seitzemen 'seitsemän': tz
on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin
merkki.
-
Länein 'lääneihin': Monikon
>illatiivista on tässä
kadonnut sekä monikon i-tunnus että illatiivin päätteen
h.
-
ylimeinê 'ylimmäinen':
n on vanhimmissa teksteissä usein ilmaistu vokaalin päälle
merkityllä nasaaliviivalla.
-
leytê 'löydetään':
ö:n merkkinä Agricolalla oli e varsinkin diftongeissa.
Lukuasu voi olla myös [leytään].
-
alghetussa 'aletussa': gh
on Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin
merkki.
-
Canssa 'kansa': Substantiivin kansa
Agricola kirjoitti säännöllisesti kahdella s:llä
ja partikkelin kanssa aina yhdellä s:llä (cansa),
siis päinvastoin kuin nykykielessä. Substantiivissa alkukirjain
on iso.
Toisen alkupuheen lukuasu
-
hädän
'hädän':
d:n asemassa oli aiemmin soinnillinen >dentaalisprantti.
-
sisälotetut 'sisälleotetut':
Agricolalla on runsaasti >yhdys- tai
prefiksiverbejä, jotka on muodostettu vieraiden kielten mallin
mukaan.
-
ehkä 'vaikka': Nykyistä adverbia
ehkä on käytetty konsessiivisen konjunktion funktiossa
1800-luvulle asti.
-
seiJJemän
'seitsemän': tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman
>dentaalispirantin
merkki.
-
läänein 'lääneihin':
Monikon >illatiivin h on tässä
kadonnut.
-
kirjoittapi 'kirjoittaa': -pi
yksikön 3. persoonan >päätteenä
on ominainen Agricolan kielelle.
-
etelä ja pohja Suomi: Varsinais-Suomen
etelä- ja pohjoisosa.
-
raasburi: Raaseporin lääni
käsitti uudenajan alussa läntisen Uudenmaan.
-
löytään 'löydetään':
>>Konsonanttivartaloiset
taivutusmuodot olivat vanhassa kirjakielessä nykyistä huomattavasti
yleisempiä. Lukuasu voi olla myös [leytään].
-
erinomaiset 'erityiset, erikoiset'
-
älkään 'älköön':
Nykykielestä poikkeavat -kA-tunnuksella muodostetut 3. persoonan
>imperatiivit olivat tavallisia
1800-luvulle asti.
-
algetussa
'aletussa': gh on Agricolalla ilmeisesti soinnillisen >palataalispirantin
merkki.
-
ehto 'tahto': vapaa ehto 'vapaus'
-
kipelly: kipeltyä 'kimmota, saada
sinkoava vastaisku tjs.'
-
kaplaani 'kappalainen, apupappi'
-
teini 'alemman arvoasteen pappi'
-
yhteinen 'yleinen, tavallinen'; yhteinen
kansa 'rahvas'
-
vaarinottais 'ottaisi huomioon,
panisi merkille'
-
valvoden
'valvoen': Tässä 2. infinitiivin tunnuksessa on soinnillinen
>dentaalisprantti
d, joka ei siihen kielihistoriallisesti
kuulu. Ei tiedetä, missä määrin kirjoitusasu heijastaa
tässä todellista ääntämystä, missä määrin
kirjallista perinnettä.
-
niinen 'niiden': Nykymuotoisten genetiivien
rinnalla on esiintynyt myös tällaisia -(n)nen-päätteisiä
demonstratiivipronominien genetiivejä. Näitä muistuttavia
genetiivejä on myös sukukielissä.
-
saahka 'saakka': Kyseessä on saakka-sanan
lounaismurteinen assimiloitumaton asu saahka.
Luukkaan evankeliumin
kirjoitusasu
-
tapactui 'tapahtui': h:n
merkkinä on tässä c.
-
nijnä 'niinä': Pitkä
i, samoin kuin diftongin i, merkittiin tavallisesti ij:llä.
-
Peiuine 'päivinä': Vokaaleja
e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin
e:llä.
-
yxi 'yksi': ks-yhtymän
Agricola on säännöllisesti merkinnyt x:llä.
-
wloskeui 'uloskävi': u:n
merkkinä on tässä w ja v:n merkkinä u.
-
Keisarild 'keisarilta': p,
t, k merkittiin vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä,
t myös l:n jäljessä, vastaavien >soinnillisten
klusiilien merkillä.
-
caiki 'kaikki': k:n yleinen merkki
takavokaalin edellä oli c.
-
ensimeinê 'ensimäinen':
n on vanhimmissa teksteissä usein ilmaistu vokaalin päälle
merkityllä nasaaliviivalla.
-
ylitze 'ylitse': tz on Agricolalla
ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin
merkki.
-
mös 'myös': yö:n
merkkinä oli 1500-luvulla tavallisesti ö tai öö.
Luukkaan evankeliumin lukuasu
-
se tapahtui: Vanhassa kirjakielessä
on jonkin verran käytetty se-pronominia saksan ja ruotsin muodollisen
subjektin tapaan mm. silloin, kun lauseen >varsinainen
subjekti on predikaatin jäljessä tuleva infinitiivirakenne
tai sivulause.
-
yksi käsky: Lukusanaa on tässä
käytetty epämääräisen artikkelin tapaan, ilmeisesti
vieraiden kielten vaikutuksesta.
-
uloskävi: Agricolalla on runsaasti
>yhdys- tai prefiksiverbejä,
jotka on muodostettu vieraiden kielten mallin mukaan.
-
piti laskettaman 'piti laskea':
Kolmannen infinitiivin instruktiivi oli hyvin yleinen vanhassa kirjakielessä
>verbiketjussa pitää
tekemän – tehtämän.
-
yliJJe 'ylitse':
tz on Agricolalla ilmeisesti soinnittoman >dentaalispirantin
merkki. Prepositiota ylitse on käytetty tässä vieraiden
kielten mallin mukaisesti.
-
menit 'menivät': Vanhassa kirjasuomessa
-t oli monikon 3. persoonan >päättteenä
imperfektissä ja konditionaalissa lähes poikkeuksetta.
-
kaupunkihins 'kaupunkiinsa': Illatiivin
päätteeseen vanhastaan sisältynyt h on säilynyt
sivupainollisen tavun jäljessä melko yleisesti kirjakielen alkuaikoina.
-
heidäns
'heitänsä (itseään)':
Refleksiivipronominin itse tilalla käytettiin usein omistusliitteellisiä
persoonapronomineja.
-
arvattaa 'arvioitavaksi': arvattaa
on tässä ensimmäisen infinitiivin >passiivimuoto,
jollaisia käytettiin vanhassa kirjakielessä 1800-luvulle asti:
'menivät – – antamaan itseänsä arvioitavaksi'.
-
ylesmeni: Vrt. edellä >uloskävi.
Nykyisessä asussa ylös on myöhempi assimilaatiomuutos.
-
hänen: Persoonapronominien >akkusatiivit
olivat 1800-lukua edeltävässä kirjakielessä yleensä
länsimurteiseen tapaan n-päätteisiä.
-
kapalohin 'kapaloihin': Monikon >illatiivista
on tässä kadonnut i.
©
Internetix / Erkki Savolainen 1998 [Sisällysluettelo]
[Edellinen sivu] [Seuraava
sivu] |