© Internetix  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]


2.1.2  Konsonanttien ja vokaalien merkintä


Konsonanttien merkintä | Vokaalien merkintä | Diftongit ie, uo, yö | Lyhyt ja pitkä kesto
 

Konsonanttien merkintä

>>Klusiilit k, p, t merkittiin vanhassa kirjakielessä nasaalien jäljessä vastaavien soinnillisten klusiilien merkillä (g, b, d), myös l:n jäljessä, esim. hengi, ombi, waldacunda 'henki, ompi, valtakunta'. Tämä on selitetty siten, että ruotsin ortografiaan ja suomenruotsin ääntämykseen tottuneet rannikkosuomalaiset olisivat muuten käsittäneet klusiilit >>geminaatoiksi (vrt. esim. ruotsin limpa ja suomen limppu). – Toinen syy ilmeisesti oli se, että nasaalien ja l:n jälkeiset klusiilit ääntyivät lounaismurteissa puolisoinnillisina mediaklusiileina.

Kirjavinta oli k:n merkintä. Vuoden 1642 Raamatussa merkiksi vakiintui c takavokaalin edellä ja k etuvokaalin edellä; geminaatan merkiksi vakiintui ck; esim. caunis, lukea, caicki. 1700-luvun jälkipuoliskolla c jäi pois ja merkiksi tuli yksinomaan k.

>>Puolivokaalien v, j  merkitseminen vaihteli. Tavallisimmat v:n merkit olivat w ja u, esim. wisaudhen, uäret, iywe, tauarat  'viisauden, väärät, jyvä, tavarat'. Yleisimmät j:n merkit olivat i ja ij,  esim. ia, kiria, ijei, luija 'ja, kirja, jäi, luja'.
 

Vokaalien merkintä

Vokaaleja e ja ä merkittiin aluksi samalla tavalla, yleisimmin e:llä, esim. Agricolan  kenenge, käsekw, näkeuet 'kenenkä, kesäkuu, näkevät'. Jo vuoden 1642 Raamatussa lyhyen e:n ja ä:n merkinnässä päästiin suunnilleen nykyiselle kannalle.

Vokaalin u tavallisia merkkejä olivat alkuvaiheessa sanan alussa v, w ja sanan sisällä u, esim. Agricolan vsein, wsco, cuca  'usein, usko(o), kuka'.

Vokaalin i tavallinen merkki oli kirjain i, mutta sitä saatettiin merkitä myös j:llä tai ij:llä, esim. Agricolan iloxi, kiui, ijkenens, welij 'iloxi, kivi, ikänänsä, veli'.
 

Diftongit ie, uo, yö

1500-luvulla uo:n merkkinä oli tavallisesti oo tai o ja :n merkkinä öö tai ö. ie:n merkeistä tavallisin oli ie, mutta käytössä olivat myös merkinnät ee ja e. Vuoden 1642 Raamatussa näiden >>diftongien merkintä oli useimmiten jo nykyisellä kannalla. Esimerkkejä Agricolalta: riende, rentelevät 'rientää, rientelevät', hoone, mös 'huone, myös'.

Vaikka puheena olevat diftongit ovat länsimurteissa laajalti >>avartuneet (esim. miäs, nuari, tyä), avartuneita muotoja ei omaksuttu vanhaan kirjasuomeen. (Avartuminen on lounaismurteissa aina ollut heikkoa, ja on arveltu, että Agricolan aikaan sitä ei Turun seudulla vielä ollut lainkaan. Länsimurteista juuri lounaiset ovat eniten vaikuttaneet kirjasuomen alkuvaiheisiin.)
 

Lyhyt ja pitkä kesto

>>Pitkän ja lyhyen äänteen vastakohtaa ei vanhassa kirjakielessä merkitty samalla tavalla systemaattisesti kuin nykysuomessa. Ensi tavun pitkä vokaali merkittiin jo vuoden 1642 Raamatussa lähes poikkeuksetta kaksikirjaimisena, mutta jälkitavujen pitkien vokaalien merkintä kehittyi paljon hitaammin. Tähän vaikutti varmaan se, että >>lounaismurteissa pitkät vokaalit olivat jo tuolloin lyhentyneet ensi tavua kauempana.

>>Illatiivimuodot kirjoitettiin usein kahdella kirjaimella jo vuoden 1642 Raamatussa, esim. cuumaan, ihmiseen, sywään. Tähän on voinut vaikuttaa se, että 1600-luvulla olivat tavallisia myös sellaiset illatiivit, joissa h oli säilyneenä (esim. uskohon). Pitkävokaaliset illatiivit erottuivat myös genetiiveistä (kuuman, ihmisen, syvän).

Viimeistään 1700-luvulla alettiin kirjoittaa kahdella kirjaimella myös esim. kaksitavuiset >>partitiivit, jotta ne erottuisivat nominatiiveista; esim. pahaa, juhlaa, Cansaa. Lopullisesti jälkitavujen pitkien vokaalien merkintä kahdella kirjaimella vakiintui vasta 1800-luvun alkupuolella.


© Internetix / Erkki Savolainen 1998  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]