© Internetix  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]


2.5  Lauserakenteiden kehitys


Lauseet ja virkkeet | Peruslausetyypit | Subjekti ja predikaatti | Objekti | Predikatiivi | Postpositiolausekkeet | Paikallissija-attribuutit | Lauseenvastikkeet | Muita ei-finiittisiä rakenteita
 

Suuri osa ennen 1800-lukua julkaistusta suomenkielisestä kirjallisuudesta on käännöskieltä. Kääntäjä suhtautui lähtötekstiin kunnioittavasti, koska se oli useimmiten Raamatun tekstiä tai muuta hengellistä kirjallisuutta. Siksi vieraiden kielten vaikutus on vanhan kirjakielen lauserakenteiden ominaisimpia piirteitä.
 

 Lauseet ja virkkeet

Vanhojen tekstien jaksotus >>lauseisiin  ja >>virkkeisiin poikkeaa monella tapaa siitä, mitä nykyinen lauseoppi edellyttää. Virkkeiksi saatettiin merkitä sellaisiakin jaksoja, joissa ei ole varsinaista päälausetta ollenkaan. Tekstin osana nekin ovat silti ymmärrettäviä.

Lauseiden suhteita osoittavista >>rinnastus- ja alistuskonjunktioista useimmat esiintyivät jo >Agricolan kielessä. Erityisesti vanhassa lakikielessä virkkeenalkuisesta ehtolauseesta puuttui konjunktio tavallisesti kokonaan, ja ehto ilmaistiin vain käänteisellä sanajärjestyksellä, esim. >Martin Putua Mies Pwsta maahan, ia se saapi wahingon, ioca alla seiso, olkan maxamat '(jos) putoaa mies puusta maahan, ja se saa vahingon, joka alla seisoo, olkoon maksamatta'.

Konjunktiota jos on välistä käytetty epäsuoran kysymyslauseen aloituksena ruotsin om-konjunktion tapaan, esim. Agricolan ettäs sanot meille, ios sine olet Christus Iumalan poika 'ettäs sanot meille, jos sinä olet Kristus Jumalan poika'.
 

Peruslausetyypit

Keskeiset >>peruslausetyypit ovat vanhassa kirjakielessä enimmäkseen samat kuin nykysuomessakin, esim.

Tärkeä ero nykyiseen verrattuna on se, että aikaisemmin passiivilauseissa saattoi olla erillinen tekijä, yleensä ablatiivimuotoinen agentti; esim. Jesus wietin hengeld corpehen; Herralda on teme tehty 'Jeesus vietiin hengeltä korpeen; Herralta on tämä tehty'. Vasta 1800-luvulla kielimiehet rupesivat tietoisesti vastustamaan tällaisia vierasvaikutteisia rakenteita.
 

Subjekti ja predikaatti

Vanhassa kirjakielessä on jonkin verran käytetty se-pronominia saksan ja ruotsin muodollisen subjektin tapaan mm. silloin, kun lauseen varsinainen subjekti on predikaatin jäljessä tuleva >>infinitiivirakenne tai >>sivulause, esim. Se on yxi kallis asia, kersiueinen olla 'se on yksi kallis asia, kärsiväinen olla'; Se tapactui sijs – –, Ette Yxi Käsky wloskeui Keisarild 'se tapahtui siis – –, että yksi käsky uloskävi keisarilta'.

Erilaisten >>verbiketjujen runsaus on vanhimmassa kirjakielessä leimallista. Yleisin tyyppi oli pitää tekemän -rakenne, jota jo Agricolan teoksissa on tuhatmäärin, esim. pite tundeman, pite idkemen ia parckuman. Rakenne on peräisin lounaissuomalaisesta kansankielestä, mutta sen suosioon vaikuttivat myös vieraiden kielten esikuvat.

Subjektin ja predikaatin >>kongruenssista oli tärkeä poikkeus monikon 3. persoonan >>kieltoverbi, joka usein oli yksiköllinen myös monikollisen subjektin yhteydessä: ei he lähde 'eivät he lähde'. – Toisaalta predikaatti saattoi olla monikossa myös silloin, kun subjektina oli muodoltaan yksiköllinen mutta merkitykseltään monikollinen sana, esim. Agricolan Mutta palio Canssa haiotit heiden waatteensa tielle 'mutta paljon kansaa hajotti heidän vaatteensa tielle'.
 

Objekti

Moniin sellaisiin verbeihin, jotka nykykielessä ovat luontaisesti >>irresultatiivisia, liittyi Agricolan kielessä usein myös >>akkusatiiviobjekti, esim. Cunnioita ne Lesket; Sine racastat wanhurskaudhen; Ja hen kiroili Dauidin; Itzepä Teco Mestarins ylistepi 'kunnioita ne lesket; sinä rakastat vanhurskauden; ja hän kiroili Daavidin; itsepä teko mestarinsa ylistäpi'.

Vanhassa kirjakielessä ja usein vielä varhaisnykysuomessakin akkusatiiviobjekti oli länsimurteiseen tapaan päätteellinen myös silloin, kun lauseessa on >>nesessiivisen yksipersoonaisen verbi-ilmauksen sisältävä verbiketju, jonka subjekti on genetiivissä, esim. henen piti näkemen lopun; heidän täytyi antaa osan.
 

Predikatiivi

>>Predikatiivin sijana nominatiivi oli vanhassa kirjakielessä selvästi yleisempi kuin nykyään, esim. Sille he olit Calamiehet; ylönsyömys ia iuomus owat sangen wahingoliset; ei olle se souelias, otta lastein leipe 'sillä he olivat kalamiehet; ylensyöminen ja juominen ovat sangen vahingolliset; ei ole sovelias, ottaa lasten leipää'.
 

Postpositiolausekkeet

Agricolan kielessä ovat sijamuotojen asemesta käytetyt >>postpositiolausekkeet hyvin tavallisia. Piirrettä voidaan pitää muukalaisuutena: useissa tapauksissa postpositioilmaukset vastaavat vieraiden kielten prepositiorakenteita. Vuoden 1642 Raamattua varten Agricolan Uuden testamentin kieltä parannettiin järjestelmällisesti mm. siten, että pre- ja postpositioita korvattiin sijapäätteillä, esim. sinekö inhimisen poian swnandamisen cautta petet –> suun andamisellaco sinä ihmisen Pojan petät; Catzocat taiuan linduin päle –> Cadzocat taiwan linduja; mene sinun camaris sisel –> mene Camarijs 'kamariisi'.

Tämä syntaksin piirre säilyi kuitenkin sitkeästi 1600- ja 1700-luvun suomennoksissa, eivätkä ruotsin prepositiorakenteiden mukaiset käännökset karsiutuneet kokonaan vielä 1800-luvun jälkipuoliskollakaan.

Vanhassa kirjakielessä käytettiin eräiden sellaisten postpositioiden yhteydessä myös genetiiviä, jotka nykyään vaativat partitiivia, esim. minun coctaani 'minua kohtaan', henen wastans 'häntä vastaan'.
 

Paikallissija-attribuutit

Agricolasta alkaen >>paikallissija-attribuutteja on käytetty myös sellaisten substantiivien yhteydessä, joihin niiden ei nykyään katsota luontevasti liittyvän, esim. Catzocat Cuckaisita kedholla 'katsokaa kukkasia kedolla'; Maria da Gloria, kuningatar Portugalissa, on pyytänyt – – apuwäkeä (Suometar 1847). 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien näiden asemesta on tietoisesti alettu suosia genetiiviattribuutteja (kedon kukkia, Portugalin kuningatar).
 

Lauseenvastikkeet

Suomen sukukielissä ei ole yhtä mutkikkaita >>lauseenvastikkeita kuin suomessa. On luultavaa, että  eräiden keskeisten rakennetyyppien kirjakielinen kehitys on meillä saanut vaikutteita vieraskielisistä esikuvista.

>>Referatiivinen lauseenvastike (partisiippirakenne) ei vielä 1500-luvun kirjakielessä ollut kiteytynyt täysin nykyistä vastaavaksi, vaan siihen kuuluva partisiippi on yleensä tulkittava apposition tapaiseksi pääsanan jälkeiseksi määritteeksi, esim. hen näki Iumalan Hengen alasastuuan 'hän näki Jumalan hengen alasastuvan'.

Myös kielteisiä partisiippirakenteita on käytetty Agricolasta 1800-luvulle asti, esim. sine colmasti minun kiellet ett tundeuas minua 'sinä kolmasti minut kiellät et tuntevasi minua'.

>>Temporaalisia lauseenvastikkeita (temporaalirakenteita) on esiintynyt kirjakielessä 1500-luvulta lähtien, ja niillä on selvät esikuvat sekä kreikassa että latinassa. Agricolan temporaalirakenteet poikkeavat kansankielisistä siinä, että niissä on yleensä subjekti. Lisäksi kirjakielessä subjektia voi edustaa eteenpäin viittaava omistusliite, esim. Ia palaitesans leusi hen taas heiden macamast 'ja palatessansa löysi hän taas heidät makaamasta'.

>>Finaalisen lauseenvastikkeen (finaalirakenteen) subjekti on nykysuomessa aina sama kuin hallitsevan lauseen subjekti. Vanhemmassa kirjakielessä ei aina ollut näin, esim. >Beckerin Jätti hevoisensa sinun ruokkiaksesi; Sauna on lämmitetty hänen kylpeäksensä.

>>Modaalisia lauseenvastikkeita on käytetty Agricolasta alkaen, esim. yxi Mies – – poisketki iotakin hinnasta henen Emendens tieten 'yksi mies – –  poiskätki jotakin hinnasta hänen emäntänsä tieten'; Ia cochta hen nousi otti wootens ia wlgosmeni caikein nähden 'ja kohta hän nousi, otti vuoteensa ja ulosmeni kaikkien nähden'. Tällainen tyyppi, jossa on erillinen subjekti (emäntänsä, kaikkien) ei ole nykykielessä kovinkaan produktiivinen.
 

Muita ei-finiittisiä rakenteita

Suurin ero nykykieleen verrattuna on se, että vanhassa kirjakielessä >>1. infinitiivin lyhempää muotoa käytettiin myös passiivisena. Esimerkkejä Agricolalta: Ele sinuas anna woitetta 'älä itseäsi anna voittaa'; keski sen talutetta henen tygens 'käski sen taluttaa hänen luokseen'; (he) poisweit henen ristinnaulitta 'veivät hänet ristiinnaulittavaksi'. Tällaiset passiivimuodot olivat vielä 1800-luvun puolivälin kirjakielessä aivan tavallisia.

1800-luvun kirjakielelle olivat ominaisia myös omistusliitteelliset 1. infinitiivin lyhemmät muodot, esim. täytyi siihen ruvetansa.  Vastaavia muotoja löytyy myös kalevalaisesta runoudesta (mieleni minun tekevi – – lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan).

>>1. infinitiivin pitempi muoto esiintyi vanhassa kirjakielessä myös sellaisissa verbiketjuissa, joissa nykyään käytetään vastaavaa lyhempää muotoa tai partisiippeja, esim. mine heille olen luuanut tedhexeni 'minä heille olen luvannut tehdä'; Ele pelke ottaxes Maria sinun awioxes 'älä pelkää ottaa Mariaa sinun avioksesi'.

>>3. infinitiivin adessiivi ilmaisi vanhimmassa kirjakielessä useimmiten toteutumaisillaan olevaa tekemistä, kuten Agricolan se oli colemallans 'se oli kuolemaisillaan'. 1800-luvun lopulla tähän tehtävään vakiintui ns. >>5. infinitiivi.

>>3. infinitiivin abessiivia tehostettiin yleisesti 1800-luvulle asti ilman-partikkelilla kuten abessiivia muutenkin; käytäntöä löytyy myös Kalevalasta, esim. Ei kasva Kalevan kaura / ilman maan alistamatta / ilman kasken kaatamatta.

>>Instruktiivi oli 3. infinitiivin muodoista kaikkein yleisin 1800-luvun alkuun asti erityisesti pitää tekemän -tyyppisen verbiketjun osana. Muotoa tavattiin myös eräiden muiden modaaliverbien yhteydessä, esim. ei auta laulaman, minun täytyy tuleman.

>>4. infinitiivi oli vanhassa kirjakielessä yleisempi kuin nykysuomessa, esim. Wan mite teste ombi tekeminen? 'vaan mitä tästä ompi tekeminen'. Muoto on suosittu myös sananlaskuissa, esim. >Florinuksen Ei coira carwan catzomist ole 'ei koiraa karvaan katsomista ole'.

Aktiivin 1. partisiipin essiivillä muodostettu >>kvasirakenne on ollut tavallinen jo 1600-luvun kielessä, mutta nykyisestä poiketen muoto oli yksiköllinen, esim. >Sorolaisen caicki owat olewanans hywät Christityt ja vuoden 1642 Raamatun isowainen mies on syöpänäns – – ja janowa mies on juopanans 'isoovainen (nälkäinen) mies on syövänänsä – – ja janoova mies on juovanansa'. 1800-luvun kuluessa niihin yleistyi monikko.
 


© Internetix / Erkki Savolainen 1998  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]