© Internetix  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]


4.2  Selityksiä muihin tekstinäytteisiin


Vuoden 1642 Raamattu | Ns. Herra Martin lainsuomennos (n. 1580) | Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-Sanomat (1776) | Ensimmäiset suomen kielen sanakirjat | J. Länkelän kielioppi (1867) | E. N. Setälän lauseoppi (1880) | Kalevala (1833, 1835, 1849)
 

Vuoden 1642 Raamattu

Agricolan työstä kului vajaa vuosisata ensimmäisen suomalaisen kokoraamatun ilmestymiseen. Tuona väliaikana rakennettiin Agricolan luomalle perustalle, mutta ei kuitenkaan kaikessa seurattu hänen esikuvaansa. Oikeinkirjoitus kehittyi jonkin verran säännöllisemmäksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi, mutta murrepohja oli ajanjakson kirjallisissa tuotteissa vielä yksipuolisemmin lounaissuomalaista kuin Agricolan kielessä. Vuoden 1642 Raamatun suomennos on kieleltään ja ortografialtaan verraten yhtenäinen. Tämän teoksen oikeinkirjoitus tuli pitkiksi ajoiksi yleiseksi ohjeeksi. Agricolaan nähden tapahtui mm. seuraavia muutoksia:

  • >Diftongit ie, uo, yö kirjoitettiin kahdella kirjaimella nykyiseen tapaan, esim. siellä, huones, myös.
  • Samoin vakiintui kaksikirjaimisuus ensi tavun >pitkän vokaalin merkkinä, esim. Maanherra.
  • >Lyhyet vokaalit o, u, ä, e merkittiin nykyiseen tapaan. esim. hänen, emändäns.
  • j:n merkkinä oli yleisesti j, esim. joca, ja.

Jälkitavujen pitkien vokaalien merkintä kehittyi hitaasti kaksikirjaimiseksi. Tähän vaikutti varmaan se, että pitkät vokaalit olivat jo tuolloin lyhentyneet >>lounaismurteissa ensi tavua kauempana.
 

Luukkaan evankeliumin toisen luvun alku

  • päiwinä 'päivinä': v:n merkiksi vakiintui w Ruotsin vallan loppuun saakka.
  • yxi 'yksi': ks:n merkkinä oli x.
  • keisarilda 'keisarilta':  k, t, p merkittiin likvidan ja nasaalin jäljessä merkeillä g, d, b.
  • caicki 'kaikki': k merkittiin k:lla etuvokaalin edellä ja c:llä takavokaalin edellä; kk merkittiin ck:lla.
  • Syrias 'Syyriassa': 1600-luvulla >inessiivin päätteeksi vakiintuivat -sA ja -s.
  • meni andaman 'antamaan': Jälkitavujen pitkien vokaalien merkintä kehittyi kaksikirjaimiseksi hitaammin kuin ensi tavujen pitkien vokaalien merkintä (vrt. edellä Maanherra).
  • idziäns 'itseänsä': ts:n merkkinä oli 1600-luvulla usein dz.
  • meni arwatta 'arvattaa (arvioitavaksi)': arvattaa on tässä ensimmäisen infinitiivin >passiivimuoto, jollaisia käytettiin vanhassa kirjakielessä 1800-luvulle asti: 'meni – – antamaan itseänsä arvioitavaksi'.
  • Nijn 'niin': Pitkä i merkittiin yleisimmin ij:llä.
  • sugust 'suvusta': Ei tiedetä, tarkoittaako g tässä soinnillista >palataalispiranttia. Todennäköisimmin kyseessä on vain ortografinen jäänne.
  • tulit 'tulivat': Imperfektissä ja konditionaalissa monikon 3. persoonan >päätteenä oli tavallisesti pelkkä -t 1800-luvun alkuun asti.

  •  

Ns. Herra Martin lainsuomennos (n. 1580)

>Martin tekstissä on >diftongit ie, uo, yö merkitty nykyiseen tapaan paljon säännöllisemmin kuin Agricolan teksteissä, esim. miehen, juoxe, työldä.
 

Varkaudenkaaren 1. luvun alku

  • Tauara 'tavara (omaisuus, varat)'
  • quin 'joka': >Relatiivilauseet alkavat vanhassa kirjakielessä varsin usein taipumattomalla sanalla kuin.
  • Taloin 'talon (= maatila, ei rakennus)'. Muoto on yksikön genetiivi; sanan lopussa on aiemmin ollut i-loppuinen diftongi.
  • Tarpeis 'tarpeissa (tarvikkeissa)'
  • Emändäns 'emäntänsä (vaimonsa)'
  • miehen 'mieheltä': Genetiivillä lienee tässä >>habitiivinen funktio. Vrt. ns. datiivigenetiivi: Anna kättä köyhän miehen 'köyhälle miehelle'.
  • haukuttele 'haukuttelee (houkuttelee, viettelee)'
  • käsitetän 'käsitetään (otetaan t. saadaan käsiin, tavoitetaan)'
  • tuorelda työldä 'tuoreelta työltä (lakik. verekseltä)'; vrt. ruots. på bar gärning,  saks. auf frischer Tat.
  • hänen 'hänet': Persoonapronominien >akkusatiivit olivat 1800-lukua edeltävässä kirjakielessä yleensä länsimurteiseen tapaan n-päätteisiä.
  • kaiuetta 'kaivettaa (kaivettavaksi)': kaivettaa on tässä ensimmäisen infinitiivin >passiivimuoto, jollaisia käytettiin vanhassa kirjakielessä 1800-luvulle asti.

  •  

 Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-Sanomat (1776)

>Äänneyhtymät nk, nt, lt ja mp Lizelius merkitsi sanomalehdessään uudella tavalla, esim. kuitenkin Englantin Walta, mutta hänen toimittamissaan Raamatun suomennoksissa (1758, 1776) oltiin vielä vanhalla kannalla, esim. Mengät, Kuningas  'menkäät, kuninkaas'.
 

Puna Taudista (syyskuussa 1776)

  • tutan 'tutaan (tunnetaan)': Muoto on konsonanttivartaloinen passiivin indikatiivin preesens. Vanhassa kirjakielessä käytettiin >>konsonanttivartaloisia muotoja monista sellaisista verbeistä, jotka nykyään esiintyvät vain vokaalivartaloisina.
  • kahoituxista 'kahoituksista (väristyksistä)'
  • ruan kammoituxesta 'ruuan kammoituksesta (kaihtamisesta)'
  • karkiasta 'karkeasta (väkevästä, karvaasta)'
  • kyökkäminen 'kyökkääminen (oksentaminen, pahoinvointi)'
  • kirwisteleminen 'kirvisteleminen (kirveleminen)'
  • pakoitusten 'pakotusten (särkyjen, kipujen)'
  • ripakka 'ripuli'
  • ynnä 'yhdessä': Ynnä on vanha konsonanttivartaloinen >essiivi sanasta yksi.
  • pruunin 'ruskean'
  • karwaisen 'karvaisen (värisen, näköisen)'
  • kuumus 'kuume'

  •  

Uusia Sanomita (uutisia toukokuussa 1776)

  • Sanomita 'sanomia': >Partitiivin pääte -tA oli vanhassa kirjasuomessa yleinen myös sivupainollisen tavun vokaalin jäljessä.
  • aiwoituxista 'aivoituksista (aikomuksista, hankkeista, suunnitelmista)'
  • tuimasti 'ankarasti, kovasti, voimakkaasti'
  • toimellisesti 'taitavasti, viisaasti'
  • Huomeneltain 'aamulla'
  • tuttu 'tunnettu': Muoto on tuntea-verbin >>konsonanttivartaloinen passiivin 2. partisiippi.
  • matkaan saattanut 'saanut aikaan, aiheuttanut'
  • langennut 'pudonnut'

  •  

Ensimmäiset suomen kielen sanakirjat

Jusleniuksen sanakirja (1745)

Juslenius merkitsi sanakirjassaan nasaalin ja likvidan jälkeiset >>geminaatat jo kahdella konsonantilla, esim. Pencki, Pilcka, Wercko, Contti.

  • Aami: Eräs vanha vetomitta, n. 157 litraa.
  • aamin: Edelliseen liittyvän verbin yksikön 1. persoonan muoto.
  • aarnio 'maahan kätketty aarre'
  • aarrenhauta 'aarnihauta'
  • aarnihauta 'aarrekätkö'
  • Aartopuu 'haarainen seiväs, jonka varaan voidaan panna riuku'

  •  

Gananderin sanakirja (1787)

  • sanomata 'sanomatta': >Abessiivin pääte on vanhassa kirjasuomessa melko säännöllisesti -tA.
  • njellä 'niellä': ie-diftongin i on merkitty j:llä.
  • wjedä 'viedä': v on merkitty w:llä, i j:llä.
  • sanain 'sanojen': Yksikkövartaloinen >monikon genetiivi on vanhassa kirjakielessä valtatyyppinä.

  •  

Lönnrotin sanakirja (1880)

Seuraavat tekstinäytteen hakusanat löytyvät myös Nykysuomen sanakirjasta (1951–1961). Lyhenteen NS perässä on Nykysuomen sanakirjan antama merkityksen selitys.

  • Miespuolimansperson, mankön. – NS: = miehenpuoli )( naisenpuoli. 1. mieshenkilö.
  • Miespuolinenmanlig. – NS: miessukupuolta oleva, miehinen, maskuliininen; )( naispuolinen.
  • Miestappomandråp, mannamord. – NS: Humalaisten riita johti m:on.
  • Miestyäbli bevågen; miesty metsä miehiimme; mielistyä, mieltyä; 2) = miehistyä. – NS: 1. miehistyä. 2. suostua, leppyä, taipua.
  • Mieswoimakarlakraft, manstyrka. – NS: 1. miesten voima; miehet voimana, työvoimana, voimatekijöinä. 2. miehen voima. 3. Kuoro, jossa on liian vähän m:ia 'miesaulajia'.
  • Mieswäki manfolk, mankön, manspersoner (miehet), manstyrka. – NS: Ojankaivu on m:en työtä.

  •  

J. Länkelän kielioppi (1867)

  • mimmoinen 'millainen'
  • kärsii 'saa osakseen'
  • alus = subjekti (lat. subjectum 'alle asetettu'). Länkelän aluksella ei ole sijarajoituksia. Se ei viittaa tekijään vaan asiaan, josta lauseessa puhutaan. Jäsennysmalli on logiikkapohjainen.
  • maine = predikaatti (lat. praedicatum 'mainittu, julkilausuttu, ilmoitettu')

  •  

E. N. Setälän lauseoppi (1880)

Setälän kielioppiperinteen mukaisesti >>subjektin sijoina on pidetty näihin päiviin saakka vain nominatiivia ja partitiivia. Nykyään myös >>genetiivi katsotaan subjektin sijaksi eräissä lausetyypeissä.

  • predikaatin sana: Nykykieliopissa predikaatin täyte eli >>predikatiivi.
  • impersonaalimuodossa: Nykykieliopissa >>passiivi.

  •  

Kalevala (1833, 1835, 1849)

Lönnrot oli alkuun sitä mieltä, että >>itämurteet olisi nostettava kirjakielen pohjaksi. Pian hän kuitenkin huomasi, kuinka syvään kirjakieli oli läntisessä perusmuodossaan juurtunut myös itäsuomalaisiin kielenpuhujiin. Lönnrot puolsi vanhan rungon säilyttämistä, mutta katsoi sen kaipaavan uutta lihaa ja verta itäsuomalaisesta kansankielestä. Muokatessaan Vanhaa Kalevalaa painokuntoon Lönnrot varusti runot proosamuotoisilla alkuselostuksilla, joiden kieli oli lähempänä oman aikansa kirjasuomea. Myös runojen itäsuomalaista äänneasua hän normaalisti, jotta koko kansa voisi tutustua Kalevalan sanaston rikkauksiin.
 

Lönnrotin kirje K. N. Keckmanille (14.3.1834)

  • Suomen murteissa >>ts-ääntämys itse, metsä on tunnettu kansanomaisena vain Karjalan kannaksen ja Inkerin murteista.
  • kosen, issu, matalla 'kosken, istu, matkalla': Kaakkoismurteissa klusiilit ovat >>astevaihtelussa myös s:n jäljessä.
  • Yksikön 3. persoonan >pääte oli vanhassa kirjasuomessa usein -pi. Kalevalamittaisessa runokielessä oli melko tavallinen myös pääte -vi.

  •  

Vanha Kalevala (1835)

  • walmisteksen  'valmistautuu': Muoto edustaa refleksiivistä taivutusta. Kalevalan kielessä refleksiivisiä muotoja on runsaasti. Refleksiivisen muodon ilmaisema toiminta kohdistuu subjektiin itseensä; persoonapääte on preesensin yksikön 3. persoonassa usein -ksen, imperfektissä -hen. Ainesten epäyhtenäisyyden vuoksi refleksiivikonjugaation esittämisestä luovuttiin kieliopeissa 1800-luvun loppupuolella ja kokonaisten paradigmojen asemesta mainittiin vain keskeisimpiä muotoja, joita useimmiten saatiin Kalevalasta.
  • Wäinämöinen – – kohdussa maannut: Wäinämöinen hewosen saanut; Lappalainen – – wihaa kantawa:  Vanhassa kirjakielessä partisiippimuotoisia määritteitä käytettiin predikatiivia muistuttavina jälkiattribuutteina 1800-luvulle asti. Vastaavanlainen partisiippien käyttö on yleistä latinassa. 1800-luvun loppupuolella tällaisten rakenteiden asemesta käytettiin jo yleensä tavallisia etuattribuutteja, adverbiaaleja ja sivulauseita.
  • Lappalainen – – wahtaa surmataksensa häntä:  Objekti on tässä partitiivimuodossa ilmeisesti siksi, että surmaamista vasta suunnitellaan, vaikka surmata on luonteeltaan >>resultatiivinen verbi. Vanhassa kirjakielessä verbien luontaiset merkitysominaisuudet eivät aina olleet samat kuin nykykielessä.
  • Näkee – – ratsastawan>Referatiivisen lauseenvastikkeen (partisiippirakenteen) kiteytymisen kannalta tarkasteltuna ei ole varmaa, onko partisiippi tässä tulkittava hallitsevan verbin objektiksi vai lauseenvastikkeen predikaatiksi.
  • lauasnut 'laukaissut':  >Toisen partisiipin tunnus -nut esiintyy tässä assimiloitumattomana.
  • uien 'uiden': Yleiskielen d:n paikalla on tässä kato >>itämurteiden tapaan. Alempana esiintyy muoto tähet 'tähdet'.
  • etsossa 'etsimässä'
  • wetehen 'veteen': Illatiivin päätteeseen vanhastaan kuulunut h on tässä säilyneenä.
  • tekewi 'tekee'; ajattelewi 'ajattelee': Painottoman tavun jälkeinen yksikön 3. persoonan >pääte -vi oli tavallinen kalevalamittaisessa runokielessä 1700-luvulta lähtien.
  • Laatiua: laatia-verbin ensimmäinen infinitiivi refleksiivisessä taivutuksessa.
  • kielikumppalini '-kumppanini'

© Internetix / Erkki Savolainen 1998  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]