© Internetix  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]


2.2  Nominien taivutuksen kehitys


Luku | Eräät sijat | Omistusliitteet | Pronominit | Numeraalit
 

Nomineja ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit. Nämä neljä sanaluokkaa taipuvat samalla tavalla. Nominien keskeiset taivutuskategoriat ovat luku ja sija. Lisäksi nomineissa voi olla omistusliitteitä ja liitepartikkeleja.
 

Luku

Vanhassa kirjasuomessa nykyisiä >>monikon tunnuksia vastaavat ainekset ovat enimmäkseen helposti tunnistettavissa. Ortografisista syistä ei i:n ja j:n välinen jakauma tule vanhimmassa kirjakielessä näkyviin. Illatiivimuodoissa oli 1700-luvun lopulle asti tavallista, että monikon tunnus oli sijapäätteen edeltä kadonnut, esim. >Agricolan maiohin, tecohin 'majoihin, tekoihin'. Tunnus t oli tavallinen varsinkin pronominissa nämät aina 1800-luvulle asti.

Itämurteille ominainen >>loi-monikko ei ole kirjakielessäkään jäänyt aivan tuntemattomaksi. Itämurteiden puolestapuhuja von >Becker totesi kieliopissaan, että tämän tunnuksen avulla monikko voidaan selvästi erottaa yksiköstä, esim. lampiloiksi, tyttölöitä. Yleisesti tunnetuksi muoto tuli Kalevalasta. Aiemmin muotoa viljellyt >Ahlqvist totesi 1877, ettei muoto laaja-alaisuudestaan huolimatta kuulunut kirjakieleen.
 

Eräät sijat

Akkusatiivi

>>Persoonapronominien akkusatiivit olivat 1800-lukua edeltävässä kirjakielessä yleensä länsimurteiseen tapaan n-päätteisiä: minun, sinun jne. (Esim. Minä näen hänenheidän.) Itämurteiset muodot minut, sinut jne. pääsivät voitolle vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.
 

Partitiivi

Vanhassa kirjakielessä >>partitiivin pidempi -tA-pääte esiintyy paitsi pääpainollisen myös sivupainollisen tavun jäljessä, esim. Agricolan Jumalata, swrembata 'suurempaa', mutta jo 1700-luvulla lyhempi -A-pääte on näissä asemissa tavallinen.

Partitiivin -A-pääte assimiloitui  usein vartalon loppuvokaaliin. Kun pitkiä vokaaleja ei aluksi jälkitavuissa merkitty, voidaan vain asiayhteyden perusteella tulkita partitiiveiksi esim. seuraavat Agricolan esimerkit: ei miteken apu 'ei mitään apua', Ei Ise iete minu 'ei isä jätä minua', punaist tauti 'punaista tautia'.

Loppuheittoisia partitiiveja esiintyy etenkin vanhimmassa kirjakielessä, esim. Agricolan hedhelmet, Kuningast 'hedelmätä, kuningasta'. Monikon partitiiveista pääte saattoi puuttua lounaismurteiden tapaan kokonaan, esim. Agricolan picoi, yrtei 'piikoja, yrttejä'. Joskus kirjoittaja on merkinnyt vartalon lopun ja -A-päätteen väliin siirtymä-äänteen, esim. Agricolan suruwa ja Maskun >Hemmingin apuva.
 

Monikon genetiivi

Vanhassa kirjakielessä on yksikkövartalosta muodostettu >>monikon genetiivi lähes yksinomainen, esim. Agricolan tarwetten, Taiuasten, Pyhein, palueliain 'tarpeiden, taivaiden, pyhien, palvelijoiden'. 1500-luvun kielessä on sellaisiakin muotoja, joissa pääte on >dentaalispirantin säilymisen vuoksi nykyistä alkuperäisemmässä asussa, esim. Agricolan sikaden, pacanadhen, vrt. nykykielen sikain, pakanain.

Vielä 1800-luvun kieliopeissa yksikkövartaloinen genetiivi (ns. 2. genetiivi) mainitaan vaihtoehdoista ensimmäisenä, esim. kalain, hammasten. Nykykielessä kuitenkin monikkovartaloinen genetiivi (ns. 1. genetiivi) on päässyt voitolle, esim. kalojen, hampaiden. Vaihtoehtoisista yksikkövartaloisista genetiivimuodoista monet tajutaan vanhahtaviksi tai sopiviksi vain tiettyihin yhteyksiin, esim. yhdyssanojen alkuosiin lyhyyden vuoksi: kansainyhteisö, vanhempainneuvosto.

Lyhyyden ja vakiintuneisuuden vuoksi yksikkövartaloinen genetiivi on yhä tavallinen myös eräissä keskeisissä >>konsonanttivartaloisissa sanoissa, kuten lasten, miesten, nuorten, pienten.
 

Inessiivi

Suomen murteissa >>inessiiviä on kahta päätyyppiä (joita hämmentää loppuheitto): maas(sa) ~ maas(a). Vanhassa kirjakielessä olivat käytössä kaikenlaiset inessiivin päätteen variantit, esim. caupungeis, hädäsä, iosacusa Tuscas, hyuisse töijsse 'hyvissä töissä'.

Geminaatta-s:llinen pääte vakiintui kirjakieleen vasta 1800-luvun kuluessa. Sen ottivat ensiksi käyttöön itäsuomalaiset Jaakko >Juteini ja Reinhold von >Becker. Raamattuun geminaatta tuli vasta A. V. >Ingmanin 1859 toimittamassa painoksessa.
 

Illatiivi

>>Illatiivin päätteeseen sisältynyt h on kirjakielen alkuaikoina säilynyt melko yleisesti pääpainottoman tavun vokaalin jäljessä, esim. Agricolan matkahan, Hemmingin caickihin nuorihin ihmisihin.

1800-luvulle saakka esiintyi monikon illatiiveja, joista painottoman tavun i oli kadonnut. Lisäksi monikon illatiivin h:kin on toisinaan kadonnut, esim. Agricolan sikohin, rotkohin 'sikoihin, rotkoihin', wanhoin, paickoin 'vanhoihin, paikkoihin'.

Myös itä- ja hämäläismurteissa sekä keski- ja pohjoispohjalaisissa murteissa monikon illatiivi on tavallisimmin tyyppiä paikkoin  'paikkoihin'. Nämä murteet eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet vanhimpaan kirjakieleen.

Nykyisen -seen-päätteen paikalla vanhassa kirjasuomessa esiintyi usein -sen, mutta lukutavasta ei aina ole varmuutta, esim. Agricolan Honehesen, Ikehesen, Hambaisens 'huoneeseen, ikeeseen, hampaisiinsa'.
 

Adessiivi

>>Adessiivin pääte on esiintynyt kirjakielessä nykyisen kaltaisena Agricolasta alkaen, mutta etenkin 1500-luvulla päätteessä on joskus vain yksi l, esim. Agricolan henele, ialgoilans, welieles 'hänellä, jaloillansa, veljelläsi'. Syynä on varmaan >>lounaismurteille ominainen likvidageminaattojen määräehtoinen lyheneminen.
 

Allatiivi

>>Allatiivin päätteenä on Agricolasta alkaen esiintynyt nykyisen kaltainen -lle, vanhimmassa kirjakielessä usein myös -le-asuisena, esim. teille, nimelles; meile, sisele. Tämän rinnalla on ollut käytössä myös n-päätteinen variantti  -llen, esim. Agricolan sillen autuallen luuatullen Maallen 'sille autuaalle luvatulle maalle'.

Vuoden 1642 Raamatussa allatiivin pääte on tavallisesti -lle (harvoin -llen, esim. teillen, sinullen). Nykymurteissa n-loppuista allatiivia esiintyy laajalti itämurteissa sekä hämäläis- ja eteläpohjalaisissa murteissa. Myös Kalevalassa -llen on varsin yleinen.
 

Essiivi

Vanha kirjakieli suosi >>konsonanttivartaloisia essiivejä. Lisäksi vartalon loppukonsonantti ja essiivin päätteen n ovat usein assimiloituneet, esim. Agricolan caunissa, coolluna, tonna 'kauniina, kuolleena, totena'. Rinnalla esiintyy myös vastaavia assimiloitumattomia muotoja, esim. ioutilassa ~ ioutilasna, sairassa ~ sairasna 'joutilaana, sairaana'.

Myös vokaalivartaloisia >>essiivejä esiintyy kirjakielessä Agricolasta alkaen. >Vhaelin kieliopissa 1733 on jo vokaalivartaloinen essiivi asetettu etusijalle, ja 1800-luvun kieliopeissa konsonanttivartaloisia essiivejä luonnehditaan murteellisiksi.
 

Abessiivi

Vanhassa kirjasuomessa >>abessiivin pääte on melko säännöllisesti -tA, ja abessiivimuodon edellä on usein sana ilman, esim. Agricola ilman Laita ja Jumalata, vuoden 1642 Raamattu ilman pelgota, rangaisemata.

Geminaatta-t:llinen abessiivi pääsi kirjasuomessa vallalle 1800-luvulla, mutta Kustaa >Renvall kirjoitti kieliopissaan vielä 1840 yhden t:n, esim. talotah, sydämetäh (-h oli >>jäännöslopukkeen merkkinä). Käännettä merkitsi Fabian >Collanin kielioppi 1847. Collan perusteli -ttA-päätettä mm. sillä, että näin abessiivi poikkeaisi selvästi partitiivista.

Murteissa abessiivityyppi leivättä on vallalla vain eräissä kaakkoismurteiden osissa sekä Peräpohjolassa ja Oulun seuduilla.
 

Instruktiivi

>>Instruktiivin käyttöä kirjakielessä on tietoisesti elvytetty 1900-luvun alussa, koska sen on vanhana ja ilmaisuvoimaisena sijana katsottu sopivasti täydentävän kielen muotosysteemiä, esim. mieluummin suurin kustannuksin kuin 'suurilla kustannuksilla'  tai 'suurten kustannusten kanssa'.
 

Komitatiivi

>>Komitatiivi ei koskaan ole ollut yleinen sijamuoto, mutta jo Agricolalla pääte on esiintynyt nykyisen kaltaisena, monikollisena ja omistusliitteisenä, esim. caluinens 'kaluinensa'.

1800-luvulla komitatiivin käyttö pyrki laajenemaan myös yksikölliseksi ja omistusliitteettömäksi, esim. mies talone. Kielimiehet estivät kuitenkin kansankielestä poikkeavien muotojen vakiintumisen.
 

Omistusliitteet

>>Omistusliitteet olivat vanhassa kirjakielessä hyvin yleisesti loppuheittoisia, ja astevaihtelullinen vartalo saattoi olla suffiksin edellä >>heikossa asteessa; esim. Agricolan käteni, poican; sinun kätes ~ kädhes, waldacunnas; aicans, wäkewuydens; apum, synnime, meiden rucouxemma; teiden Isen – lastenna.

Kolmannen persoonan omistusliite oli vanhassa kirjakielessä yleensä -ns, esim. poicans, ialghans 'jalkansa'. Vokaaliloppuiset, nykykäytännön mukaiset omistusliitteet yleistyivät 1700-luvun kuluessa. Kolmannen persoonan omistusliite -Vn,  esim. talossaan, on itämurteinen, ja kirjasuomeen se tuli vasta varhaisnykysuomen kaudella 1800-luvulla. Aluksi variantti -Vn oli lyhyeen vokaaliin päättyvien sijapäätteiden jäljessä vapaassa vaihtelussa -nsA-variantin kanssa (esim. talossansa ~ talossaan) mutta yleistyi vähitellen.
 

Pronominit

Yksikön 1. ja 2. persoonan pronominit ovat kirjakielessä 1500-luvulta alkaen esiintyneet myös lyhentyneissä muodoissa ma – mä, sa – sä.  Yksikön 3. persoonan pronomini esiintyi aluksi ortografian vuoksi usein hen-asuisena.

Persoonapronominien >>akkusatiivit olivat kirjakielessä ennen 1800-lukua genetiivin kaltaiset minun, sinun, hänen jne. (Esim. Minä näen hänen – heidän.) Nykyiset t-loppuiset muodot toi kielioppiin vasta von >Becker.

Monikon persoonapronominien me, te, he rinnalla käytettiin vanhimmassa ja 1800-luvun kirjallisuudessa jonkin verran >>itämurteisia asuja myö, työ, hyö.

Demonstratiivipronominit tämä, nämä, se, ne ovat esiintyneet kirjallisuudessa Agricolasta alkaen, mutta tuo, nuo tuli kirjasuomeen vasta 1600-luvulla, aluksi yleensä asussa toi, noi. Monikkomuoto nämät oli yleinen 1800-luvulle saakka.

Interrogatiivipronomineista kuka ja ken käytettiin molemmista vanhassa kirjakielessä täydellistä paradigmaa (myös esim. kuhun, kussa, kusta).

Relatiivipronomini joka on ollut kirjakielessä yleinen Agricolasta alkaen. Rinnalla on kuitenkin 1800-luvulle asti käytetty relatiivista kuin-muotoa, jollainen on esim. Hoosianna-hymnissä: Kiitetty Daavidin poika, kuin tulee Herran nimeen.

Refleksiivipronomini itse on ollut tavallinen Agricolasta alkaen, mutta myös omistusliitteellisiä persoonapronomineja on pitkälle 1800-luvulle asti käytetty samassa tehtävässä, esim. Agricolan soocat teiten opetetta (= suokaat teitänne opetettaa) 'sallikaa itseänne opettaa'.

Nykysuomen keskeisimmät indefiniittipronominit, kuten joka, jokainen, jokin, joku, jompikumpi, kukin, kumpikin, ovat esiintyneet kirjallisuudessa 1500-luvulta alkaen.
 

Numeraalit

>Agricolan aapisen lopussa on lueteltu suomen >>numeraalit yhdestä kahteenkymmeneen, täydet kymmenet sataan asti sekä mainittu erikseen lukusana tuhanen 'tuhat'. Numeraalit 11–19 ovat asultaan nykykielen mukaisia, vaikka vanhassa kirjallisuudessa käytettiin 1800-luvulle asti pitempiä muotoja, jotka olivat tyyppiä yksi toista kymmentä.

Numeraalit kahdestakymmenestä eteenpäin olivat 1800-luvulle asti enimmäkseen mallia yksi kolmatta (kymmentä). Myös tyyppi kaksikymmentä (ja) yksi on ollut käytössä Agricolasta alkaen. Vielä 1700-luvulla sanottiin enimmäkseen tuhannen tuhatta, kun tarkoitettiin miljoonaa. Miljardeista alettiin puhua suomeksi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Pitkien lukusanojen taivutus on ollut suomessa mutkikasta. Myös Agricolalla voi havaita selvän pyrkimyksen taivuttaa pitkätkin numeraalit viimeistä osaa myöten, esim. tuhanen Cwdhen sadhan Wacomitan möte 'tuhannen kuuden sadan vakomitan myötä'.

Pitkien järjestyslukujen taivuttaminen on ollut vieläkin hankalampaa. Jo 1800-luvulla von Becker totesi käyttökelpoiseksi tyypin viisikymmentäkolmas, joka pitkistä lukusanoista on myös nykyisten normien mukainen. Myös 1800-luvun valtatyyppi ensimmäinen kolmatta on edelleen käypä, joskin sävyltään vanhahtava.


© Internetix / Erkki Savolainen 1998  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]