© Internetix  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]


2.1.1  Nykykielelle vieraat spiranttiäänteet


Soinnillinen dentaalispirantti | Soinnillinen palataalispirantti | Soinniton dentaalispirantti
 

1500-luvulla käytettiin Lounais-Suomessa, mahdollisesti laajemminkin suomen murteissa, kolmea sellaista äännettä, jotka ovat vieraita nykykielelle. (Niiden foneettiset merkit eivät välttämättä tulostu oikein kaikissa käyttöympäristöissä.)


Soinnillinen dentaalispirantti

Soinnillinen dentaalispirantti d (sama äänne kuin nykyenglannin th esim. sanoissa mother ja this) oli t:n >>astevaihtelupari, ja se esiintyi sanoissa, joissa nykyään on useimmiten d. 1500-luvulla d merkittiin joko d:llä tai dh:lla. Esim. >Agricolalla on meiden, meidhen 'meidän'. Vuoden 1642 Raamatussa kirjoitusmerkiksi vakiinnutettiin d.

Miten d-ääntämys on tullut yleiskieleen? 1700-luvulla dentaalispirantti oli käynyt puhekielessä niin harvinaiseksi, ettei oikein tiedetty, miten kirjakielen d olisi luettava. >>Murteissa oli l, r tai kato. Silloin varsinkin sivistyneistö rupesi lukemaan d-kirjaimen d-äänteeksi, joka oli tuttu ruotsista ja muista vieraista kielistä. Tämä uusi, lähes kaikille suomen murteille vieras ääntämys vakiinnutettiin 1800-luvulla.

Vielä 1881 ilmestyneessä Arvid >Genetzin kieliopissa sanotaan, että ''d on pehmeä, heikon r:n kaltainen ja vienoon äänelliseen s:ään vivahtava äänne, siis toisenlainen kuin ruotsin ja muiden vierasten kielten kova d''. Kuvaus viittaa dentaalispiranttiin tai yksitäryiseen r:ään. Vasta kieliopin myöhemmissä painoksissa todetaan, että ''sivistyneet käyttävät enimmäkseen ruotsintapaista umpinaista d:tä''.
 

Soinnillinen palataalispirantti

Soinnillinen palataalispirantti g oli k:n >>astevaihtelupari. Sitä merkittiin aluksi useimmiten g:llä tai gh:lla. Esim. Agricolalla on lugussa 'luvussa', aighat 'ajat'. Vuoden 1642 Raamatussakin k:n heikkona asteena on eräissä sanoissa g, esim. sugulle 'suvulle'. Ei ole kuitenkaan varmaa, miten nämä sanat on luettu, sillä jo 1600-luvulla g  ilmeisesti oli suomen murteissa harvinainen.

Nykyään yleiskielessä k:n heikossa asteessa on kato (esim. jalka : jalan), v tai  j (esim. luku : luvun, kulkee : kuljen). Tälle kannalle kirjasuomi vakiintui melko varhain, mutta tyypissä näljän, härjän samoin kuin pelvon vanha kirjasuomi oli länsimurteiden kannalla. Nykyinen taivutus nälän, härän, pelon vakiintui kirjasuomeen 1800-luvulla itämurteiden vaikutuksesta.
 

Soinniton dentaalispirantti

Soinniton dentaalispirantti J oli kolmas nykykielestä puuttuva äänne (eräänlainen "sammalkielinen" s, sama äänne kuin englannin th esim. sanoissa think ja nothing). Tähän spiranttiin ilmeisesti viittaa Agricolalla kirjoitustapa tz (esim. itze 'itse') ja vuoden 1642 Raamatussa dz (esim. ansaidze 'ansaitsee'). Nykyisessä yleiskielessä tätä vastaa ts esim. sanassa metsä. Yleiskielen metsä-sanan >>murrevastineita ovat mettä, mehtä ja messä.

Agricolan tz:n lukuasusta ei kuitenkaan ole varmuutta. Kyseessä voi olla myös ts:n merkki, sillä >>kaakkoismurteissa oli ts-edustus ja tämä ääntämystapa on saattanut olla Agricolalle tuttu.

Koska ts-ääntämys on ollut murteissa lähes tuntematon (se tunnetaan kansanomaisena vain Karjalan kannaksen ja Inkerin murteista), on oletettu, että vanhassa kirjasuomessa tz:lla ja dz:lla on tavoiteltu lukuasua JJ, joka lienee myös nykyisten murreasujen taustalla. Kun spirantti vähitellen väistyi murteissa muiden edustustapojen tieltä, tz:n alkuperäinen ääntämys kävi vieraaksi. Muista kielistä saadun mallin mukaisesti se alettiinkin lukea ts:ksi. Kehitystä nopeutti se, että kirjapainotkin alkoivat 1770-luvulla käyttää tz-yhtymän sijasta ts:ää. Ortografiaan ts-yhtymä vakiintui 1800-luvun alkupuolella.


© Internetix / Erkki Savolainen 1998  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]