© Internetix  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]


2.3  Verbien taivutuksen kehitys


Persoonapäätteet | Passiivi | Tempukset | Modukset | Kieltoverbi | Infinitiivit | Partisiipit
 

Verbinmuodot ovat joko persoona- eli finiittimuotoja tai sitten nominaali- eli infiniittimuotoja (infinitiivejä ja partisiippeja).
 

Persoonapäätteet

Yksikön 1. persoonan >>pääte on myös vanhassa kirjakielessä -n;  yksikön 2. persoonan pääte on -t. 1500-luvulla jälkimmäinen on usein länsimurteiden tapaan assimiloitunut seuraavaan k:hon, esim. sanocko, olecko sinä.

Yksikön 3. persoonan pääte oli vanhassa kirjasuomessa usein  -p(i). Tavallisinta tämän päätteen käyttö oli yksitavuisten verbivartaloiden jäljessä, ja sellaiset muodot kuin saapi, jääpi olivat tavallisia vielä 1800-luvullakin. Esimerkkejä >Agricolalta: ioopi, pilcapi, tekepi 'juo, pilkkaa, tekee'. – Painottomassa asemassa  -pi heikkeni asuun -vi. Varsinaisen kirjakielen ulkopuolella kalevalamittaisessa runokielessä se oli melko tavallinen 1700-luvulta lähtien, esim. kyselewi, lickuwi, tungewi  'kyselee, liikkuu, tunkee'. – Tästä päätteestä edelleen kehittyneitä asuja olivat vanhimmissa lähteissä esim. andau, candau, pitey 'antaa, kantaa, pitää'.

Myös nykyinen pitkävokaalinen tyyppi antaa, tulee, parantaa oli varsin tavallinen alusta lähtien (tosin yleensä lyhtyvokaaliseksi kirjoitettuna), ja kaksitavuisista vartaloista se oli yleisin, esim. Agricolan racasta, sano, rupe 'rakastaa, sanoo, rupeaa'.

Monikon 1. persoonan pääte esiintyy vanhassa kirjasuomessa monimuotoisena, esim. Agrocolan muistamme, tulimma, tunneme ~ tunnema, cunnioitam, (me) tadhon. Kirjavuus johtunee eri kannalla olevista murteista. – Monikon 2. persoonan pääte on niin ikään monimuotoinen, esim. Agricolan näette, suretta, oletta.

Monikon 3. persoonan pääte -vAt esiintyi vanhassa kirjasuomessa vain preesensissä. Imperfektissä ja konditionaalissa pääte oli -t lähes poikkeuksetta Ruotsin vallan loppuun saakka; esim. Agricola he annoit, vuoden 1642 Raamattu he söit ja joit, olisit  'olisivat'. -vAt tuli imperfektiin ja konditionaaliin vasta varhaisnykysuomen aikana lähinnä itämurteiden vaikutuksesta. Esim. >>Peräpohjolan murteissa sanotaan vieläkin het tulit, het olit, ja tällainen imperfektin monikon 3. persoona on kuulunut myös lounaismurteisiin.
 

Passiivi

Vanhassa kirjakielessä on nykyisiä vastaavien yksipersoonaisten, subjektittomien >>passiivimuotojen (esim. cutzutan, teutettin 'kutsutaan, täytettiin') rinnalla myös monipersoonaisia passiivimuotoja. Tavallinen tyyppi on sellainen, jossa predikaatti on normaalissa passiivissa, mutta siihen liittyy myös subjektisana, esim. mine cutzutan Herraxi; he nädhaisin Inhimisilde 'he nähtäisiin ihmisiltä'; Minun tytteren hirmuisest rijwatan perchelelde 'minun tyttäreni hirmuisesti riivataan perkeleeltä'.

Tämä passiivityyppi, joka oli kirjakielessä aivan tavallinen 1800-luvulle asti, syntyi käännöksiin ilmeisesti  vieraiden kielten vaikutuksesta.
 

Tempukset

Vaikka >>preesensillä ei nykykielessä ole omaa tunnusta, ilmenee kielteisen preesensvartalon lopussa >>jäännöslopuke. Tämä on välistä merkitty kirjakielessä näkyviin, esim. ei ole', ei tule'. Ennen 1800-luvun puoliväliä jäännöslopukkeen merkki pyrittiin ottamaan kirjoitukseen, mutta sopivasta merkistä ei päästy yksimielisyyteen.

>>Imperfektin i-tunnuksen edellä oli >>heikkoasteisuus vanhassa kirjakielessä yleistä, esim. Agricolan annoi, cannoi, tapahdui.

  • Varsinkin 1600-luvulla käytettiin muotoja, joissa vartalon loppu-i vaihtui lounaismurteiden tapaan e:ksi, esim. >Sorolaisen etzei, sodei.
  • 1500-luvulta lähtien oli kahtalaisuutta siinä, miten ns. ti > si -muutos toteutui imperfektissä, esim. Agricolan hwsi ~ hwti, pysi ~ pyti 'huusi, pyysi'.
  • >>Supistumaverbeissä tapahtui vuoden 1642 Raamattuun mennessä sellainen jyrkkä muutos, että imperfektit muuttuivat >>konditionaalin näköisiksi, ja yks. 3. persoonan muodot olivat lähes poikkeuksetta loppuheittoisia, esim. cocois, kelpais, rupeis, wastais 'kokosi, kelpasi, rupesi, vastasi'. Malli säilyi hengellisessä kielenkäytössä 1800-luvulle asti.

>>Perfektistä ja >>pluskvamperfektistä löytyy täysin nykymuotoisia esimerkkejä myös vanhimmasta kirjakielestä, esim. Agricolan ouat puhuneet, oli puhunut, olisit ollut, Pyhetty olkon sinun nimmes 'pyhitetty olkoon sinun nimesi'.

  • Agricolan kielessä ovat tavallisia sellaiset liittotempukset, joissa monikolliset partisiipit edustavat tunnukseltaan kehityksen välivaihetta, esim. pitänyet, tehnyet, tapactunuet 'pitäneet, tehneet, tapahtuneet'.
  • Vanhassa kirjakielessä ovat tavallisia myös >>assimiloitumattomat aktiivin 2. partisiipin tunnukset, esim. juosnut, nousnut, pesnyt.
  • Passiivin 2. partisiipissa käytettiin monista verbeistä toisin kuin nykyisessä yleiskielessä >>konsonanttivartaloita, esim. anttu, kieltty, käätty, letty, löytty, nouttu, sorttu 'annettu, kielletty, käännetty, lennetty, löydetty, noudettu, sorrettu'.

  •  

Modukset

>>Indikatiivin rinnalla ovat muutkin modukset esiintyneet kirjakielessä 1500-luvulta lähtien.

>>Potentiaali oli kirjakielessä harvinainen ennen 1800-lukua. Verbistä olla esiintyy potentiaalina sekä lienee että ollee, esim. Agricolan lienengö mine se, olleco teme se 'lienenkö minä se, olleeko tämä se'. – Vanhoissa kieliopeissa potentiaali esiintyy subjunktiivin ja konsessiivin nimisenä. Nimitys potentiaali tuli yleiseen käyttöön vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

>>Konditionaali on ollut kirjakielessä melko yleinen alusta alkaen. Astevaihtelullisten vartaloiden >>heikkoasteisuus oli tavallista; lisäksi yksikön 3. persoonan muodot olivat 1800-luvulle asti useimmiten loppuheittoisia, esim. Agricolan saisit, weisataisin; annais, olis, taidais. – Itsenäisenä moduksena konditionaali tuli käyttöön G. E. >Eurénin kieliopissa 1849; sitä ennen kieliopeissa oli puhuttu konjunktiivin imperfekteistä, optatiiveista ja subjunktiiveista.

>>Imperatiivin kaikki vaihtoehdot ovat esiintyneet kirjakielessä 1500-luvulta alkaen. Täysin nykyisiä vastaavien muotojen rinnalla on tavattu 1800-luvun lopulle asti sellaisia monikon 2. persoonan muotoja, joissa on ollut erillinen persoonapääte, esim. luvatkaatte, muuttakaatte, tuokaatte. – Myös nykykielestä poikkeavat -kA-tunnuksella muodostetut 3. persoonan käskymuodot olivat 1800-luvulle asti aivan tavallisia, esim. racastacan hän, lucecat he 'rakastakoon hän, lukekoot he'.
 

Kieltoverbi

>>Kieltoverbin muodot ovat vanhassa kirjakielessä yleensä samat kuin nykyäänkin. Selvimmät poikkeukset ovat monikon 3. persoonassa. Vanhimmissa lähteissä rinnakkaismuotona esiintyy evät, joka on morfologisesti säännöllisempi kuin eivät (vrt. e+mme, e+tte). Murteista tätä muotoa tavataan Itä- ja Pohjois-Savossa. – Kieltoverbiä on vanhastaan pyritty käyttämään myös adverbin tapaisena kieltopartikkelina, esim. Agricolan ei ouat 'eivät ole'.
 

Infinitiivit

>>Ensimmäisen infinitiivin lyhempi muoto on joskus muodostettu >>konsonanttivartalon pohjalta myös sellaisista verbeistä, joissa konsonanttivartalo ei nykysuomessa tule kysymykseen, esim. tietä, tuta 'tietää, tuntea'. 1800-luvulle asti ensimmäistä infinitiiviä käytettiin myös passiivisena, esim. Agricolan annetta, talutetta, woitetta 'tulla annetuksi – talutetuksi – voitetuksi'.

>>Toisen infinitiivin instruktiivi (esim. Agricolan candain risti, seisoi wlcona idkein 'kantaen ristiä, seisoi ulkona itkien') oli yleisempi kuin inessiivi (esim. Agricolan tapactui kyluetteis, sacramenti iaghettaisa 'tapahtui kylvettäessä, sakramenttia jaettaessa'). Tunnus saattoi olla vanhimmassa kirjakielessä >spiranttinen, esim. cumartadhen, kijruhtadhen, sanoden  'kumartaen, kiiruhtaen, sanoen'.

>>Kolmannen infinitiivin muodoista instruktiivi oli hyvin yleinen vanhassa kirjakielessä, sillä se esiintyi suositussa ja monikäyttöisessä >>verbiketjussa pitää tekemän – tehtämän. Esimerkkejä Agricolalta muista kolmannen infinitiivin sijoista: olit istumas, wipy tulemasta, ottamahan, sairasti colemallans 'kuolemaisillaan', ilman pelkemete.

>>Neljännen infinitiivin muodot ovat erotettavissa vain lauseyhteyden perusteella samanasuisista teonnimistä. Siksi niitä ei ennen 1800-luvun kielioppeja laskettu verbin infiniittimuodoiksi. Kuitenkin neljännen infinitiivin muodot olivat nykyistä tavallisempia seuraavanlaisissa rakenteissa, esim. >Florinuksen Cuningasta cuuleminen, Herroja cumartaminen; Ei Carhua witzalla lyömist ole.
 

Partisiipit

>>Ensimmäisen partisiipin tunnuksena oli vanhassa kirjakielessä erityisesti pääpainollisen tavun jäljessä vahva-asteinen -pA, esim. iopa, saapa, woipa 'juova, saava, voiva'. Myöhemmin on heikkoasteinen tunnus -vA tullut kirjakielessä yksinomaiseksi. Jo Agricolalla ilmeni sen yleistymistä sivupainollisen tavun jälkeen, esim. culuttaua, wihattaua 'kuluttava, vihattava'. – Rinnakkaisena, joskin harvinaisempana muotona on Agricolasta alkaen esiintynyt edellisen -inen-johdos, esim. cuulewaijnen, tuleuaijnen 'kuulevainen, tulevainen'.

>>Toisen partisiipin tunnus on esiintynyt assimiloitumattomana  ja >>konsonanttivartaloon liittyvänä 1800-luvulle asti, esim. juosnut, nousnut, pesnyt.  – Nykyisen -nee-tunnuksen ohella esiintyi 1500- ja 1600-luvun kielessä -nUe-asuja, esim. Agricolan tehnyet, usconuet, ymmärtänyet 'tehneet, uskoneet, ymmärtäneet'. – Passiivin toisessa partisiipissa olivat 1800-luvulle asti yleisiä konsonanttivartaloiset muodot, esim. kieltty, löytty, parattu, taittu, pyytty, rakettu 'kielletty, löydetty, parannettu, taidettu, pyydetty, rakennettu'.

>>Agenttipartisiippi on ikivanhaa juurta, mutta vanhassa kirjakielessä se oli harvinainen ennen 1800-lukua; esim. Agricolan henen lomansa, pirun riwamat 'hänen luomansa, pirun riivaamat'. Syynä harvinaisuuteen oli se, että agenttirakenteissa noudatettiin paljolti vieraiden kielten mallia (esim. Herodes – – näki henens – – Wijsailda wietellyn).
 


© Internetix / Erkki Savolainen 1998  [Sisällysluettelo] [Edellinen sivu] [Seuraava sivu]