Etusivu

Sisällys

Hakemisto <Edellinen Seuraava>

Erkki Savolainen

Savonlinnan opettajankoulutuslaitos Joensuun yliopiston kelkassa ja rekenä
Katsaus lehtikirjoituksiin 1974–2002



Kirjoittaja on Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen suomen kielen lehtori.

Tulosta PDF (s. 43–61)

Sivun väliotsikot:
Kohua lastentarhanopettajakoulutuksesta | Tutkinnot uudistuvat | Lastentarhanopettajien koulutus | Kotitalouden ja tekstiilityön opettajien koulutus | Luokanopettajien koulutus | Katto kaikkien päälle, tilat toiminnoille | Savonlinnaan oma yliopisto? | Lamaa ja lakkautusuhkia | Vääntöä tutkintojen tasosta ja profiloitumisesta | Ensimmäisiä vertaistensa joukossa | Lehdet

Sivun kuva:
Lehtileikkeitä 1974–

__________

Savonlinnan seminaari lakkautettiin heinä-elokuun vaihteessa 1973 ja liitettiin saman tien opettajankoulutuslaitoksena Joensuun korkekoulun kasvatustieteiden osastoon. Tuolloin Savonlinnassa koulutettiin peruskoulun luokanopettajia sekä kotitalouden ja tekstiilityön opettajia. Uudenmuotoinen lastentarhanopettajien koulutus alkoi Savonlinnassa syksyllä 1974. Kampuksemme kirjastossa on säilytteillä laaja lehtileikkeiden kokoelma, jota on kartutettu noista päivistä lähtien. Olen itse työskennellyt opettajankoulutuslaitoksen suomen kielen lehtorina yhtäjaksoisesti syksystä 1976 lähtien. Siltä pohjalta on ollut mielenkiintoista peilata omia muistikuvia näihin lehtijuttuihin. Monta kertaa olen joutunut ihailemaan lehtien valppautta ja toimittajien kykyä kertoa oleellinen tiiviissä muodossa. Tämä artikkeli ei ole tutkimus eikä opettajankoulutuslaitoksen historiikki, mutta katsauksessa kyllä nousevat esille eräät keskeiset tapahtumat ja kehityskulut, joita tarkasteluajanjaksona lehdistössä käsiteltiin. Leikkeitä on pääasiassa sanomalehdistä, etupäässä paikallisista ja alueellisista mutta myös valtakunnallisista lehdistä.


Kohua lastentarhanopettajakoulutuksesta

Syksyllä 1974 Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa alkoi uudenmuotoinen lastentarhanopettajien koulutus (ULO), jonka kesto oli kaksi vuotta. Se tähtäsi siihen, että lastentarhanopettajaksi valmistuttaisiin tieteelliseltä pohjalta. Keskeisiä oppiaineita olivat varhaiskasvatus, psykologia ja kasvatustiede sekä yhteiskuntapolitiikka. Kevätlukukauden alussa "nykyiseen opetukseen tyytymättömät opiskelijat" antoivat nimettömän julkilausuman, jota Uusi Suomi referoi 5.2.1975. Otsikkona oli "Outoa opetusta Savonlinnassa. Yksipuolista poliittista muokkausta". Selvimpänä esimerkkinä koulutuksen suunnasta mainittiin yhteiskuntapolitiikan kurssi. Julkilausuman mukaan luennot olivat käsitelleet asioita yksinomaan marxilaisesta näkökulmasta. – Joensuun korkeakoulun hallintokollegion alainen lastentarhanopettajankoulutuksen jaosto kokoontui asian vuoksi. Se piti positiivisena sitä, että opetuksesta keskustellaan, mutta tapa, jolla koulutusohjelmaa oli kritisoitu, oli jaoston mielestä epätarkoituksenmukainen (Itä-Savo 6.2.1975). Jaoston sihteerin Vesa Komosen mukaan julkilausuma oli tullut "kuin salama kirkkaalta taivaalta" niin jaostolle kuin ULOn opiskelijoiden aineyhdistyksellekin. Komosen mukaan oppitunneilla oli aina pyydetty kommentteja opetuksesta, mutta siellä näitä kommentteja ei kukaan ollut esittänyt. "Asia pyritään joka tapauksessa asiallisesti selvittämään, vaikka julkilausuman allekirjoittaja onkin anonyymi", Komonen lupasi.

Mutta kohu ei laantunut: "Opetuksen poliittisuus tajutaan, mutta… Leimautumisen pelko vaientaa opiskelijat" (Uusi Suomi 25.2.1975); "Lastentarhanopettajiksi koulutettavat: Ideologista pakkosyöttöä Joensuun korkeakoulussa" (Karjalainen 26.2.1975). Laitoksen johtajan apulaisprofessori Martti T. Kuikan mielestä Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa virinnyt keskustelu oli osoitus siitä, että opiskelijat tuntevat itse vastuuta koulutuksensa sisällöstä. Myös Joensuun korkeakoulun väliaikainen rehtori Heikki Kirkinen oli antanut lausunnon, jonka Karjalainen julkaisi. Kirkisen mukaan useiden tieteenalojen yhteydet ideologioihin sekä tutkijoiden ja opettajien poliittisiin vakaumuksiin ovat yleisesti tunnettu tosiasia kaikissa korkeakouluissa. Joensuussakin rehtorille oli esitetty suullisia valituksia sekä äärioikeistolaisesta että äärivasemmistolaisesta opetuksesta. Itse ongelma on valtakunnallinen, ja se tulisi ratkaista valtakunnallisella tasolla. Mutta myös jokaisella opettajalla on vastuu siitä, että hän ei käytä asemaansa väärin opiskelijoiden ideologiseen aivopesuun, manipulointiin tai käännytykseen. "Joensuun korkeakoulu jatkaa uusien koulutusalojen kokeilun kehittämistä kaikki eri näkökohdat huomioon ottaen. Käytännön mahdollisuudet riippuvat paljon resursseista, joita korkeakoululle myönnetään", Kirkinen päätti lausuntonsa.

Jupakka johti kesällä 1975 eduskuntakyselyyn Savonlinnan lastentarhanopettajien koulutuksesta. Kokoomuksen kansanedustajan Erkki Häkämiehen mukaan opiskelijoiden valintamenetelmät tekivät mahdolliseksi poliittisen syrjinnän. Koulutusohjelma puolestaan sisälsi runsaasti ainesta yksipuolisen poliittisen aatemaailman esittelemiseksi sekä poliittista ohjailua ja kiihotusta (Karjalainen 12.6.1975). – "Taistelu lapsista" oli päätoimittaja Eila Jokelan kirjoituksen otsikkona Kotiliedessä 17.6.1975. "Varsinkin Savonlinnassa on yhä avoimemmin siirrytty meille vieraiden arvojen manipulointiin. Ei siinä suinkaan ajatella lasta itseään, vaan lapsi on kyynisesti otettu poliittiseksi pelinappulaksi. – – Nyt meillä on vastassa vaalikesä, vaalipuheiden pitäjät lähtevät pian kalastamaan meitä äänestäjiä. Pankaapa merkille, ketkä heistä ovat niin itsenäisiä, että julkisesti asettuvat taistelemaan lasten ja heidän vanhempiensa oikeuksien puolesta", neuvoi Jokela.

Seuraavan kesän valintakokeiden jälkeen Itä-Savo kysyi pääkirjoituspalstallaan 13.8.1976, saako hakijan nimellä varustetussa lomakkeessa esittää kysymyksiä, joihin vastaaminen paljastaa pyrkijän poliittisen, eettisen ja uskonnollisen kannan. Lastentarhanopettajien koulutukseen pyrkineiden oli lehden mukaan pitänyt vastata mm. seuraaviin kysymyksiin: "Onko mielestäsi hyväksyttävää käyttää tarpeen vaatiessa kovia otteita muutoksen aikaansaamiseksi yhteiskunnassa?" ja "Kummasta on ollut ihmiskunnalle enemmän hyötyä, teologiasta vai matematiikasta?". – Apulaisprofessori Mikko Ojala, valintalautakunnan joensuulainen puheenjohtaja, vastasi Karjalan maassa 14.8.1976, että kyseessä oli ollut testi, joka oli järjestetty ammatinvalinnanohjauksen viranomaisten kanssa. Testiin vastaaminen ei ollut mitenkään vaikuttanut opiskelijoiden sisäänpääsyyn, vaan se oli tehty pelkästään tutkimustarkoituksessa. Vastaava tutkimus oli Ojalan mukaan tehty muun muassa Helsingin yliopistossa ja tutkimusta valvoi korkeakoulun tutkinnonuudistuselin. Tutkimus tapahtui rehtorin suostumuksella.

Valintakoemenettelyä paheksuivat myös Savon Sanomat pääkirjoituksessaan 17.8.1976 ja Uusi Savo kirjoituksessaan 19.8.1976. Rehtori Heikki Kirkinen selvitti Savon Sanomissa 22.8.1976 julkaistussa vastineessaan Joensuun korkeakoulun opiskelijavalintoja: "Hakijat on pyritty valitsemaan tiedon, taidon ja kyvyn perusteella, poliittisilla ja maailmankatsomuksellisilla näkemyksillä ei ole ollut merkitystä valinnassa." Valintoihin kuulumattomina tutkimustesteinä oli Kirkisen tietämän mukaan käytetty Yhdysvalloissa kehitettyjä Alport-Vernonin ja Cattelin testejä, joihin kumpaankin kuuluu ainakin sata kysymystä. Niistä kaksi oli esitetty lehtikirjoituksissa epäilyttävinä, mutta niiden arvioiminen pitäisi tehdä tieteellisin perustein eikä luulojen pohjalta, Kirkinen toivoi. – Myöhemmin syksyllä Kirkinen joutui käymään vielä polemiikkia kokoomuksen savonlinnalaisen kansanedustajan Heikki Jartin kanssa, joka oli tehnyt eduskuntakyselyn Joensuun korkeakoulun valintakokeiden yhteydessä suoritettujen "psykologisten testien" kahdesta kysymyksestä (Itä-Savo 1. ja 8.10.1976). – "Opetusministeri Väänänen: Asenteita ei tule tutkia valintamenettelyillä", otsikoi Itä-Savo 28.10.1976 uutisen, jossa kerrottiin hallituksen vastauksesta Jartin eduskuntakyselyyn.


Tutkinnot uudistuvat

Lastentarhanopettajien koulutus

Valtioneuvosto teki 1979 periaatepäätöksen, jonka mukaan väliaikainen lastentarhanopettajien koulutus pidennettäisiin korkeakouluissa kolmevuotiseksi. Pitemmän koulutuksen oli määrä alkaa jo 1983, mutta alkaminen siirtyi vuotta myöhemmäksi. Pidentäminen tiesi sitä, että opetus lähentyi kohti muuta opettajankoulutusta. Näin kertoi lehtori Markku Palovaara Savonlinnan lastentarhanopettajien koulutuksesta (Lako) Itä-Savossa 21.3.1982. Jo tuolloin yleisopinnot olivat hyvin pitkälle samoja luokanopettajakoulutuksen kanssa. Savonlinna joutui kuitenkin taistelemaan lastentarhanopettajakoulutuksen puolesta, kun opetusministeriö päätti keväällä 1983 vähentää lastentarhanopettajien koulutusta. Sitä oli määrä antaa vuoden 1986 jälkeen erityisissä opistoissa sekä edelleen myös korkeakouluissa, jolloin niissä suoritettaisiin kandidaatin tutkinto. (Itä-Savo 11. ja 15.6.1983; Karjalainen 13.6.1983.)

Loppuvuodesta 1988 lastentarhanopettajien koulutuspaikaksi ehdotettiin ammattikorkeakoulua. Helsingin Sanomat kertoi 30.12.1988, että "pitkään jatkunut kädenvääntö lastentarhanopettajien koulutuksen tasosta – opisto vai korkeakoulu – ratkaistiin kätevästi uudella koulumuodolla, ammattikorkeakoululla, jonka tuloa opetusministeriön virkamiehet ovat viime aikoina työryhmineen laajemminkin hahmotelleet". Opetusministeriön työryhmä esitti Itä-Suomen lastentarhanopettajien koulutukseen ammattikorkeakoulua joko Joensuuhun tai Savonlinnaan. Kasvatustieteiden tiedekunnan dekaani Kari Tuunainen ei lämmennyt kaavailtuun koulutusyksikköjen karsimiseen. "Koulutuksen pitäisi jatkua molemmissa. Olemme kehittäneet aktiivisesti Savonlinnan yksikköä. Olisi harmillista, jos meidät pakotettaisiin tappelemaan keskenämme", huomautti Tuunainen (Itä-Savo 30.12.1988). Tuunaisen mukaan molemmat koulutusyksiköt toimivat hyvin. Niiden ainoa vika oli väliaikaisuus, mikä häiritsi esimerkiksi rakentamissuunnitelmia.

Syksyllä 1989 lastentarhanopettajien koulutusta oli annettu Savonlinnassa jo 15 vuotta. "Olemme edelleen tilapäisiä ja tulevaisuus on hämärän peitossa", kertoi linjanjohtaja Markku Palovaara Itä-Savossa 11.10.1989. Eri vaihtoehtoja punnitessaan hän oli päätynyt siihen, että paras ratkaisu varhaiskasvatuksen koulutuksen toteuttamiseksi olisi uusi alemman korkeakoulututkinnon tasoinen tutkinto eli toimiminen edelleen yliopiston yhteydessä. Se takaisi myös alan tutkimuksen jatkumisen. Tutkimusta vain pitäisi kehittää voimakkaasti. Palovaara muistutti, että karkeasti ottaen noin puolet maamme lapsista on päivähoidossa.


Kotitalouden ja tekstiilityön opettajien koulutus

Kotitalousopettajien koulutus oli alkanut Savonlinnan seminaarissa 1957. Yhdistettyyn kotitalouden ja tekstiilityön opettajien koulutukseen otettiin opiskelijoita 1960-luvun puolivälistä lähtien, ja 1970 alkoi ylioppilaspohjainen kotitalouden ja tekstiilityön opettajien koulutus. Keväällä 1975 Kotitalousopettajien liitto ja Tekstiilityönopettajaliitto hyökkäsivät Uudessa Suomessa julkaistussa puheenvuorossa Savonlinnan koteks-opettajien koulutuksen kimppuun. Nämä valtakunnalliset aineopettajajärjestöt hämmästelivät perusteluja, joiden mukaan koteks-opettajien (kotitaloustekstiiliopettajien) koulutus haluttiin "väen väkisin" pitää Savonlinnassa (Uusi Suomi 4.3.1975). Opettajankoulutuksen pysyttämistä Savonlinnassa oli perusteltu aluepoliittisesti mm. siten, että Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa vaalitaan karjalaista kulttuuriperinnettä, karjalaista tekstiilitaidetta ja ruokakulttuuria. "Opettajankoulutuslaitos ei voi olla näin yksipuolinen kulttuurin vaalimisen suhteen", kirjoituksessa sanotaan. "Kyllä hämäläinen, pohjalainen, savolainen jne. kulttuuriperinne tulee ottaa tasapuolisesti huomioon jokaisessa opettajankoulutuslaitoksessa. Vain täten taataan kansallisen kulttuuriperinteen säilyminen."

Järjestöjen kanta oli, että erillisen pienyksikön ylläpitämiseen ja kehittämiseen ei valtiolla voi olla rahaa eikä mahdollisuuksia. Erittäin huolestuttavana kirjoituksessa pidettiin tilannetta, että "korkeakoulutasoista opettajankoulutusta hoidetaan lähes täysin epäpätevin voimin. Näin pienessä maassa ei koskaan saada riittävästi päteviä, erityiskoulutuksen saaneita henkilöitä moniin pieniin koulutuslaitoksiin". Kirjoituksen mukaan myös koulutettavien tarve on rajallinen sekä yhden että kahden aineen opettajien osalta. Aineopettajajärjestöjen mielestä kotitalouden ja tekstiilityön "pakkoliitos" oli epäonnistunut.

Vastineessaan Joensuun korkeakoulun rehtori Heikki Kirkinen totesi, että Savonlinnan opettajankoulutuslaitos ei ole pieni erillinen koulutusyksikkö, vaan osa Joensuun korkeakoulun opettajankoulutusyksikköä (Uusi Suomi 11.3.1975). Yhteistoiminta korkeakoulun eri yksiköiden välillä on korkeakoulun oman käsityksen mukaan erinomaista ja sitä pyritään jatkuvasti kehittämään. Kirkisen mukaan on vaikea ymmärtää sitä opettajajärjestöjen puheenvuoron osaa, jossa väitetään täkäläistä koulutusta hoidettavan epäpätevin voimin, "niin voimakas kannanotto se on asianomaisten järjestöjen taholta niiden nykyisiä ja mahdollisesti tulevia jäseniä vastaan". Vastineensa lopuksi Kirkinen toteaa, että vaatimus joidenkin koulutusalojen lakkauttamisesta ja keskittämisestä Helsinkiin on "vallitsevan yhteiskunta- ja koulutuspoliittisen ajattelun kannalta isku vyön alle".

Vastineen vastineessaan Uudessa Suomessa 16.3.1975 liitot sanoivat ottaneensa kantaa nimenomaan Savonlinnan opiskelijoiden, opettajien sekä muun jäsenistön aloitteesta. Savonlinnan koteks-opettajien koulutusolosuhteita on "opettajien vaihtuvuuden, epäpätevyyden sekä tilojen puutteen ja epätarkoituksenmukaisuuden vuoksi jo parin vuoden ajan pidetty lähes katastrofaalisina laitoksen opettajien ja oppilaiden taholta".

"Kotexista kolmen ’sortin’ opettajia", kertoi Itä-Savo 14.3.1982. Lehden mielestä koulutuksen senhetkinen tilanne vaikutti "lievähkösti kirjavalta". Koteksissa opiskeli tuolloin neljä erilaista ryhmää. Viimeistä eli neljättä vuottaan siellä oli ryhmä tyttöjä, joista tuli vielä sekä kotitalouden että tekstiilikäsityön opettajia peruskouluun. He olivat lajissaan viimeiset, ja tämän ryhmän edustajana oli haastateltu liperiläistä Aune Hyväristä. Seuraava vuosikurssi valmistui opettamaan kotitaloutta ja matematiikkaa. Heistä tulisi aikanaan kasvatustieteen kandidaatteja, vaikkeivät he kasvatustiedettä opiskelleetkaan pääaineenaan. Heidän jatko-opiskelukelpoinen oppiaineensa oli kansantalous. Tämä joukon edustajana jutussa oli kuhmolainen Anneli Kinnunen. Toista vuottaan opiskeli ryhmä, josta oli tuleva kasvatustieteen kandidaatteja pätevyytenään opettaa tekstiilikäsityötä ja englantia peruskoulussa ja lukiossa. Heidän jatko-opiskeluaineensa oli kasvatustiede. Tätä ryhmää edusti lapinjärveläinen Arja Kokko. Ensimmäistä vuottaan opiskeleva ryhmä suorittaisi sekin kasvatustieteen kandidaatin tutkinnon, ja tällä ryhmällä oli kasvatustiede myös yhtenä opintoaineena. Jatko-opiskelukelpoisena aineena ryhmällä oli kodin teknologia. Näistä nuorimmista puolet oli valmistumassa kotitalouden ja matematiikan opettajiksi, puolet tekstiilikäsityön ja englannin opettajiksi. Heidän opinto-ohjelmansa oli se, jota sillä tietoa oli määrä jatkossakin noudatella.

Kun kotitalouden ja tekstiilityön opetus Savonlinnassa täytti 40 vuotta syksyllä 1997, kodin teknologiassa oli apulaisprofessuuri ja käsityötieteessä professuuri. Käsityötieteessä oli jo tarkastettu kolme savonlinnalaista lisensiaatintyötä. Tohtoreitakin oli luvassa muutaman vuoden kuluttua. (Itä-Savo 13.11.1997.)


Luokanopettajien koulutus

Savonlinna oli saanut kansakoulunopettajaseminaarin 1952. Ylioppilaita alettiin ottaa koulutettaviksi peruskoulun luokanopettajan virkaan vuodesta 1968. Tämä koulutus kesti kolme vuotta. Vuoden 1979 tutkinnonuudistus pidensi koulutuksen neljään vuoteen, mutta käytännössä opiskeluaika yleensä venyi pitemmäksi, koska luokanopettajiksi valmistuvat suorittivat samalla kasvatustieteen kandidaatin akateemisen loppututkinnon. Kun ensimmäinen uutta tutkintoa suorittava kurssi oli ehtinyt kolmanteen opiskeluvuoteen, huomattiin koulutusohjelma selvästi ylimitoitetuksi. Epäselvyyttä oli tentittävän kirjallisuuden määrästä, laudatur- eli projektityön vaatimuksista ja tavoitteista sekä vapaasti valittavien opintojen suorittamisesta (Itä-Savo 7.10.1981). Opiskelijoiden aloitteesta käydyt neuvottelut opettajien kanssa olivat kuitenkin "hedelmällisiä" ja tilanne rauhoittui. Tutkinnonuudistuksen aiheuttamia epäselvyyksiä puitiin tuolloin muuallakin. Rovaniemellä tuloksettomat neuvottelut olivat johtaneet jopa työnseisauksiin.

Mutta keskustelu tutkinnonuudistuksen mukanaan tuomista ongelmista ei päättynyt tähän. "Opettajiksi opiskelevien työtaakka liian raskas. Tenttikoneet haluavat mahdollisuuden opiskeluun", otsikoi Itä-Savo 17.2.1982. Opettajankoulutus oli ollut perinteisesti ammattiin suuntautunutta. Tutkinnonuudistus ulotettiin koskemaan kaikkea korkeakoulutusta, ja niin uudistui myös opettajien koulutus. "Kasvatustieteen kandidaattejahan meistä tehdään, vaikkei opettajillammekaan ole oikein selvää kuvaa, miten ja missä ajassa", totesi opiskelija Kari Kostamo. Hänen mukaansa yhdeksäs lukukausi tarvitaan väkisinkin, koska pienryhmissä tehtävä projektityö osuu samaan aikaan päättöharjoittelun kanssa: "Päättöharjoittelu on niin vaativa, ettei tunnu mielekkäältä sen aikana yrittääkään mitään muuta." Kostamon mukaan hänen edustamansa "puskurikurssi" tuntee kuitenkin alan omakseen ja aikoo suorittaa opinnot loppuun. Ne, jotka olivat tunteneet tulleensa väärään paikkaan, olivat jo keskeyttäneet aikaisemmassa vaiheessa.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Suomen Opettajiksi Opiskelevien Liitto (SOOL) halusi poistaa opetustaidon numeroarvostelun. "Opetustaito tulisi siis arvioida, ei arvostella", täsmensi liiton silloinen tuore puheenjohtaja, Savonlinnassa opiskeleva Sirpa Tallgren Itä-Savossa 27.1.1991. "Eikö jokaisen opettajankoulutuslaitoksen tulisi kouluttaa opiskelijansa niin, että he ovat kaikki opetustaidoiltaan kiitettäviä", Tallgren kysyi. Hän ei hyväksynyt sitä, että eräissä laitoksissa päättöharjoittelusta ei annettu kenellekään alimpia arvosanoja, toisissa taas annettiin. Silloisella järjestelmällä valmistuvat opettajat saatettiin työmarkkinoilla eriarvoiseen asemaan hänen mielestään.

Tallgren piti liioiteltuna ja ennenaikaisena pelkoa, että opettajankoulutuslaitoksiinkin pian ulottuva tulosvastuu johtaisi tason laskuun, kun opiskelijoita on valmistuttava tietty määrä, jotta laitos turvaisi toimintaedellytyksensä. "Tänä päivänä opiskelijat opiskelevat yhä enemmän itseään eivätkä tutkintoaan varten. – – On mieletöntä, että meidät haluttaisiin tuupata putkeen ja tietyn ajan päästä saada putken toisesta päästä ulos." Sirpa Tallgren piti surullisena sitä, että "hallinnon rattaat" pyörivät päinvastaiseen suuntaan kuin mihin opiskelijat haluaisivat niiden pyörivän.


Katto kaikkien päälle, tilat toiminnoille

Keväällä 1975 Joensuun korkeakoulun rakentamisen neuvottelukunta katsoi, että lisätilojen rakentaminen oli ainoa ratkaisu Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen tilakysymyksen ratkaisemiseksi (Karjalainen 14.3.1975). Opetusministeriölle lähetetyssä suunnitelmassa esitettiin Savonlinnaan rakennettavaksi lisärakennukset opettajankoulutuslaitokselle ja harjoittelukoululle sekä yhteinen liikuntarakennus. Suunnitelma sisälsi myös silloisten rakennusten peruskorjauksen ja kunnostamisen koulutuksen vaatimuksia vastaaviksi. Lisätilojen pysyvää vuokrausta kaupungilta ei pidetty mahdollisena, koska opettajankoulutuslaitoksen lähistöllä ei ollut edes suunnitteilla tarkoitukseen sopivia tiloja. Myöskään laitoksen hajauttamista eri puolille kaupunkia ei katsottu suotavaksi. Kaikki lisärakennukset voitiin sijoittaa aivan laitoksen tuntumaan. Rakentamiseen oli käytettävissä lähes kymmenen hehtaarin laajuinen alue, jonka kaupunki oli lahjoittanut seminaarille 1955. Kaavoituskaan ei ollut rakentamisen esteenä, sillä kaupungin asemakaavassa tontti oli merkitty yleiseen käyttöön. Opettajankoulutuslaitoksella oli tuolloin vain 1960 valmistunut seminaarirakennus, joka oli täysin loppuun kuormitettu. Harjoittelukoulun laajentaminen oli tarpeen koulun muuttuessa kolmiluokkasarjaiseksi.

Lukuvuoden päättyessä laitoksen johtaja Martti Kuikka sanoi toivovansa hartaasti, että kaupunki voisi tavalla tai toisella auttaa opettajien asuntopulassa (Itä-Savo 25.5.1975): "Jos tänne voitaisiin saada yksiön, kaksion, kolmen huoneen ja keittiön vuokra-asuntoja, olisi se melkoinen valtti opettajia tänne ’houkutellessa’. Alivuokralaisasunto perheettömällekin opettajalle on useimmissa tapauksissa käymätön, koska laitoksenkaan sisällä ei ole työhuoneita. Oma asunto olisi välttämätön jo työrauhan vuoksi." Opiskelijoiden asuntotilanne ei näyttänyt yhtä synkältä, sillä "Malakias I" oli syksyllä valmis ottamaan vastaan 100 opiskelijaa. Kun Savonniemen asuntolaan mahtui lisäksi 50 opiskelijaa, niin savonlinnalaiset mukaan luettuna oli lähes parin sadan opiskelijan asunto turvattu. Mutta toiset kaksisataa ja ylikin tarvitsivat edelleen asuntoa. Apulaisprofessori Kuikka toivoi, että asunnon vuokraajat muistaisivat heidänkin talonsa opiskelijat, vaikka alkamisajankohta syyskuun alussa oli epäedullinen. Koulut ehättivät edelle.

Syksystä 1984 oli tulossa opiskelijoiden asuntotilanteen kannalta pahin yli kymmeneen vuoteen (Itä-Savo 11.4.1986). Huonokuntoinen Savonniemen asuntola eli "Intsu" oli määrätty lopettamaan toimintansa toukokuun loppuun mennessä. Paloviranomaiset olisivat mahdollisesti vielä kerran joustaneet, jos uusien asuntojen rakentaminen Sortteerinlahteen olisi päässyt käyntiin aiotulla tavalla. Alueen asukkaat olivat kuitenkin kaavamuutosta vastaan, sillä heidän mukaansa asuntoalueesta olisi tullut liian tiheään rakennettu. Toimitusjohtaja Antti Leskinen Itä-Savon YH-rakennuttajista totesi, että normaalimitoituksella kunnallinen asunto olisi tarjottavana vain 650 opiskelijalle, mutta sijoittamalla kahden hengen huoneisiin neljä ihmistä saadaan asunto kuitenkin 1021 opiskelijalle. Asuntolatoimikunnan jäsen Petteri Nevalainen opettajankoulutuslaitoksesta kauhisteli ajatusta "moisesta sullomisesta": "Opiskelusta ei varmaan tule yhtään mitään, sillä tenttipaineet kiristävät jo muutenkin pinnaa."

Helpotusta opiskelijoiden asuntopulmiin odotettiin 1991, kun Savonlinnaan oli määrä rakentaa kolme uutta asuinkerrostaloa, joihin tuli noin sata uutta oppilasasuntolapaikkaa (Itä-Savo 29.1.1991). Ja rakentaminen jatkui edelleen. Syksyllä 3.9.1999 Itä-Savo oli otsikoinut lukuvuoden avajaisjuttunsa näin: "Pikkukaupungissa asunto löytyy helposti. On kiva tulla opiskelemaan!" Ja seuraavana keväänä jo kysyttiin: "Mistä tulevat asujat uusiin opiskelija-asuntoihin?" (Itä-Savo 10.3.2000.) Savonlinnan opiskelija- ja nuorisoasunnot SAO Oy oli aikeissa ostaa liiketalon vakuutusyhtiöltä ja saneerata siihen opiskelija-asuntoja. Hankkeen arveltiin kuitenkin kompastuvan opiskelijoiden vähenemiseen tulevaisuudessa.

Tammikuussa 1982 Joensuun korkeakoulun rakentamisen neuvottelukunta vietti kymmenvuotisjuhliaan Savonlinnassa. Tuolloin opettajankoulutuslaitoksen lisärakennus ja vanhan päärakennuksen muutos- ja peruskorjaustyöt oli saatu valmiiksi. Neuvottelukunnan puheenjohtaja professori Heikki Kirkinen totesi, että neuvottelukunta oli tyytyväinen valmistuneisiin tiloihin (Itä-Savo 21.1.1982). Maaliskuussa olivat alkamassa liikuntarakennuksen rakennustyöt. Kesäksi 1983 valmistuvan liikuntarakennuksen oli määrä palvella paitsi opettajankoulutuslaitosta myös kaupunkia sekä oopperajuhlia. Hankkeen kustannuksista kaupungin osuus oli 40 prosenttia. Normaalikoulun laajennustyöt aloitettiin loppuvuodesta 1983, ja niiden oli määrä valmistua seuraavan vuoden lopulla, minkä jälkeen aloitettaisiin vanhojen tilojen peruskorjaus (Itä-Savo 25.11.1983). Kymmenen vuoden kuluttua Savonlinnan kaupunki sai opetushallitukselta yllättäen usean miljoonan markan laskun, jolla kaupunkia kehotettiin osallistumaan normaalikoulun lisärakennuksen ja muutostöiden kustannuksiin (Itä-Savo 3.6.1993). Yliopisto oli unohtanut laskuttaa kaupungin osuuden töistä aikanaan (Itä-Savo 29.8.1995).

Vuonna 2001 Savonlinnan kampuksella alkoivat jälleen kymmenien miljoonien rakennusinvestoinnit (Itä-Savo 2.2.2001). Taitoaineiden opetusta varten rakennetaan uudisrakennus kansainvälisen viestinnän laitoksen ja opettajankoulutuslaitoksen liikuntahallin väliseen rinteeseen. Opettajankoulutuslaitoksen tilat peruskorjataan ja eri yksiköiden tiloja ja sisäänkäyntejä selkeytetään.


Savonlinnaan oma yliopisto?

Syksyllä 1987 kaupunginjohtaja Leo Mether avasi keskustelun Savonlinnan filiaalin itsenäistymisestä. Savonmaa kertoi 16.9.1987, että Mether halusi ottaa asian esille sekä Joensuun yliopiston että opetusministeriön kanssa pikapuoliin. Kaupunginjohtaja sanoi olleensa asiasta yhteydessä jo maaherra Uki Voutilaiseen ja Mikkelin kaupunginjohtajaan Eero Raunioon: "Heillä ei ole mitään Savonlinnan omaa yliopistoa vastaan. Maaherra on luvannut hankkeelle koko tukensa. Nyt ajankohta on keskustelulle sopiva. Joensuun yliopiston Savonlinnassa toimivat laitokset ovat kasvaneet niin suuriksi, että kokonaisuuden hallinta Joensuusta tuottaa varmasti käytännön ongelmia." – Kun asiasta oli kysytty yliopiston rehtorilta Kyösti Pulliaiselta, tämä epäili samassa lehdessä savonlinnalaisten hankkeen realistisuutta. Hänen mielestään uusien korkeakoulujen perustamisen aika oli ohi. Yliopisto on kehittänyt Savonlinnan laitoksiaan tasapuolisesti ja kehittää edelleenkin. "En minä tätä epäluottamuslauseena yliopistoamme kohtaan näe, joskin esitys hieman ihmetyttää. Yllätys se ei sinänsä ole, sillä onhan asia ollut puheissa esillä epävirallisesti jo aikaisemminkin", Pulliainen sanoi ja lupasi palata asiaan lomansa jälkeen.

"Savonlinnaan on luotavissa itsenäinen korkeakouluyksikkö", kirjoitti Itä-Savo puoli vuotta myöhemmin 5.3.1988. Tiedekuntasihteeri Leena Vesterelven mukaan se koostuisi opettajankoulutuslaitoksesta, kääntäjänkoulutuslaitoksesta ja täydennyskoulutuskeskuksesta. Myös matkailun koulutus- ja tutkimuskeskuksella olisi tälle kolmiyhteisölle jotain annettavaa, arveli tiedekuntasihteeri. "Savonlinnan laitosten on löydettävä oma identiteettinsä. Ei teitä siellä oopperakaupungissa kukaan ulkopuolinen auta. Itse teidän on ideoitava ja pantava hihat heilumaan", Vesterelve painotti. Olisiko mahdollista, että näille laitoksille muodostettaisiin kokonaan oma hallinto Savonlinnaan, lehti kysyi. "Se on pitemmällä tähtäyksellä täysin harkinnan arvoinen asia. Hankkeesta ei ole keskusteltu vielä edes epävirallisesti. Mutta mikä ettei", Vesterelve vastasi.

"Päämääränä oma korkeakoulu" oli otsikkona kirjoituksessa, jonka Karjalainen julkaisi 16.5.1988 apulaisprofessori Atso Sauvalan täyttäessä 50 vuotta Savonlinnassa. "Ennen kuin siihen tavoitteeseen ehkä vuosituhannen vaihtuessa olisi mahdollista päästä, on kehitettävä Savonlinnassa toimivia Joensuun yliopiston alaisia laitoksia ja käynnistettävä kolme uutta korkeakoulutasoista opettajainkoulutusta eli matkailun, terveydenhuollon ja musiikin opettajien koulutukset", Sauvala sanoi. "Askel eteenpäin olisi sekin, että Savonlinnan laitokset saisivat erillislaitoksen aseman. Se merkitsisi huomattavaa päätösvallan lisäystä", hän katsoi.

Mutta yliopistohan oli jo Savonlinnassa. Näin kirjoittivat kääntäjänkoulutuslaitoksen apulaisprofessori Sonja Tirkkonen-Condit ja laitoksen johtaja Timo Priiki Itä-Savossa 29.5.1988. He katsoivat, että nykyinen hallintomalli turvaa parhaiten kääntäjänkoulutuslaitoksen kehittymisen. Savonlinnan laitosten yhteinen "tiedekunta" jäisi tiedekunnaksi vain paperilla. "Yliopiston ulkoista statusta voisi parantaa muutamalla ihan pienelläkin toimenpiteellä: Luodaan osoitteistoon Yliopistonkatu ja Yliopistonmäki. – – Pannaan yliopisto reilusti näkymään kaupungin katukuvassa, kartassa ja esitteissä. Ehkä vähitellen loppuvat puheet siitä, että Itä-Savossa ei ole yliopistoa", Tirkkonen-Condit ja Priiki ehdottivat kirjoituksensa lopussa.

"Yksiköiden yhteistyötä oman korkeakoulun sijaan", otsikoi Itä-Savo juttunsa lukuvuoden avajaisista 9.9.1988. Rehtori Pulliaisen mukaan oma tiedekunta Savonlinnassa suoristaisi monia hallinnon mutkia, mutta pelkästään hallinnollisista syistä ei tiedekuntia ole perustettu koskaan. "Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että opettajankoulutuslaitos ja kääntäjänkoulutuslaitos muodostaisivat Savonlinnaan yhteisen tiedekunnan. Niiden välillä täytyy kuitenkin silloin olla todellista tutkimus- ja opetusyhteistyötä", Pulliainen tähdensi.

Pari vuotta myöhemmin asiaan palasi vielä Savonlinnan normaalikoulun rehtori Petri Salo. Hän esitti laajassa puheenvuorossaan Itä-Savossa 20.1.1991, että Savonlinnan yliopistoyksiköille olisi saatava oma hallitus ja toimitusjohtaja tai hallintojohtaja. Johtajan palkkarahoja Salo toivoi lahjoituksena kaupungilta. Salon mallissa toimitusjohtajan tehtävänä olisi kehittää "yliopistoyksikköä" kokonaisuutena yliopiston sisäisistä ja alueellisista lähtökohdista käsin. – Tällöin kääntäjänkoulutuslaitoksen silloinen johtaja Pauli Roinila muistutti, että vuosikymmenen puoliväliin mennessä koko korkeakoululaitos siirtyy toimintamenobudjetointiin (Itä-Savo 10.2.1991). Laitoksille annetaan suoraan perusvoimavarat, joiden käytöstä ne itse vastaavat: "Mentäisiin takaisin päin, jos esimerkiksi Joensuun yliopiston Savonlinnan yksiköille osoitettaisiin yksi yhteinen määräraha, jota täällä ryhdyttäisiin jakamaan. Luomalla uusia hallintoelimiä ja uutta byrokratiaa menetettäisiin omavastuisuuden ja itsenäisyyden edut, joita laitoksille ollaan tarjoamassa", Roinila katsoi. – "Savonlinnan yliopiston" yhteishallinto jäykistäisi vuorovaikutusta ympäristöön. Tätä mieltä oli Savonlinnan täydennyskoulutusyksikön koulutuspäällikkö Hilkka Kuisma (Itä-Savo 19.2.1991). Täydennyskoulutusyksikkö oli erillislaitos, jolla täytyy olla jouston varaa ja samanlaiset neuvotteluvaltuudet ympäristön kanssa kuin yksityisellä yrityksellä. Sen sijaan ehdotus kaupungin korkeakoulupoliittisen ohjelman laatimisesta oli Kuisman mielestä tärkeä. Ohjelma voisi olla paikallinen tarvekartoitus ja tähdätä kaupungin imagon ja korkeakoulutoiminnan edellytysten kehittämiseen.

Yliopistoväki ja "maakunnan merkkihenkilöt" jatkoivat aiheen käsittelyä myös keskustelutilaisuudessa, josta Itä-Savo kertoi 22.2.1991. Joensuun yliopiston tuolloinen rehtori Paavo Pelkonen ja Mikkelin läänin kouluosaston päällikkö Väinö Saari näkivät, että Mikkelin lääniin on syntymässä hajautettu yliopisto osana Suomen yliopistoa. Joensuun yliopistolla on tässä keskeinen rooli, mutta kiinteään yhteistyöhön on kyettävä myös muun muassa Helsingin korkeakoulujen kanssa. Mikkelin ja Savonlinnan kesken on löydettävissä järkevä työnjako, Pelkonen uskoi. Tarkoitus oli palkata korkeakouluasiamies projektiin, jonka rahoittajina olivat kaupunkien lisäksi Itä-Savon yliopistosäätiö ja lääninhallitus.


Lamaa ja lakkautusuhkia

1990-luvun alussa Suomi joutui maan taloushistoriassa ennen kokemattomaan lamaan. Se oli monien sattumien summa ja seurausta maassa käydystä talouspoliittisesta kädenväännöstä. Tätä mieltä oli vt. apulaisprofessori Sakari Ylönen luennoidessaan Savonlinnassa kääntäjäkoulutuksen opiskelijoille aiheesta "Kuinka irti lamasta?" (Itä-Savo 30.11.1991). Lama ja julkisen sektorin supistamispaineet aiheuttivat myös yliopistoissa ankaran kädenväännön ja saivat liikkeelle niin poliitikot kuin maakuntien johtomiehet ja talouselämän edustajat.

Lamapuheet synkensivät yliopiston avajaisia. Joensuussa rehtori Paavo Pelkonen oli huolissaan valtion virkamiehille suunnitelluista pakkolomista. "Jos yliopiston henkilökunta joutuu pakkolomalle, onko myös opiskelijat lomautettava?" Pelkonen ihmetteli (Karjalainen 5.9.1991). Mutta laman keskelläkin Pelkonen yllytti lehden mukaan yliopiston henkilökuntaa rohkeisiin tavoitteisiin; unelmiakaan ei pidä unohtaa. – Vuotta myöhemmin selvisi, että Joensuun yliopiston leikkaukset olivat odotettuakin suuremmat. Hallintojohtaja Matti Halosen mukaan yliopistossa lähdettiin kuitenkin siitä, että määrärahasupistukset ovat tilapäisiä, vain vuotta 1993 koskevia (Karjalainen 5.9.1992). Henkilöstömenoja oli määrä supistaa lomarahojen leikkauksella. "Jos siitä ei päästä sopimukseen, niin silloin edessä ovat lomautukset. Yksi vaihtoehto on henkilökunnan vähentäminen." Tätä Halonen piti kuitenkin täysin teoreettisena ratkaisuna.

Uhkia oli myös Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen yllä. Julki tulleiden tietojen mukaan opetusministeriön säästöpaketissa suunniteltiin muun muassa opettajankoulutuksen supistamista. Ministeriön mukaan Suomessa oli liikaa päällekkäisiä opettajankoulutuslaitoksia. Savonlinnan laitoksen silloinen johtaja Markku Suomalainen piti kuitenkin omituisena, että normaalia yliopistotasoista koulutusta oltaisiin supistamassa samaan aikaan kun oli järjestetty esimerkiksi Savonlinnassa poikkeuskoulutusta opettajiksi valmistuville (Itä-Savo 29.10.1992). Suomalaisen mukaan sekin olisi kummallista, jos Savonlinnan opettajankoulutuslaitos, Joensuun yliopiston suurin yksittäinen laitos, aiottaisiin lakkauttaa. Se vaikuttaisi rajusti koko yliopistoon. "Yliopistoyksikköjen hajasijoittaminen on lähtenyt liikkeelle aluepoliittisista näkökohdista. Jonkin laitoksen lopettaminen merkitsisi korkeakouluopetuksen saatavuuden heikkenemistä. Opettajankoulutuslaitoksen lopettaminen Savonlinnassa olisi myös suuri taloudellinen menetys kaupungille", totesi Suomalainen.

Samassa uutisessa kerrottiin myös, että opetusministeri Riitta Uosukainen oli asettanut kaksi työryhmää, joiden tehtävänä oli miettiä opettajankoulutuslaitosten harjoittelukoulujen eli normaalikoulujen asemaa. Toisen työryhmän tehtävänä oli pohtia, voidaanko harjoittelukoulut siirtää osaksi kunnan koulujärjestelmää. Savonlinnasta tähän ryhmään kuului normaalikoulun lehtori Olli Luukkainen. – Toisessa jutussa kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaa rauhoitteli mieliä: "Mitään suunnitelmia opettajankoulutuslaitosten lopettamiseksi ei ole. Paheksun sitä, että muutosesityksiä tuodaan tipoittain keskustelematta ensin asiasta yhteisesti valtioneuvostossa. Näin toimien aiheutetaan turhaa levottomuutta ja hämminkiä. Pyysin keskusteluja harjoittelukoulujen aseman muuttamisesta, mutta opetusministeri Riitta Uosukainen asetti työryhmät ilman keskustelua. Meillä ei ole kuitenkaan riitaa tässä asiassa, kuten jossakin on väitetty, vaan meillä on erilaisia käsityksiä ja mielipiteitä näistä asioista."

"Korkeakoulut saatiin taas tappelemaan. Määrärahojen karsiminen sai yliopistot ja korkeakoulut kyräilemään toisiaan ja kuiskuttelemaan vallanhaltijoille", kirjoitti Itä-Savo 23.11.1992. Rehtori Paavo Pelkonen oli harmistunut huhumyllystä eikä suostunut pitämään Joensuun ja Savonlinnan laitoksia uhanalaisina. Joensuun yliopisto oli ollut korkeakoulujen budjettiuudistuksen koekenttänä. Supistuksiin oli varauduttu ja säästöjä etsitty ennakolta. "Luojan kiitos meillä on rahat ikään kuin yhdessä säkissä. Se on merkinnyt joustavuutta", Pelkonen totesi. – Mutta pian huolta aiheutti se, että päällekkäisyyksien karsimiseksi luokanopettajien koulutus saatettaisiin keskittää yhteen paikkaan. "Tiedekunnan on nyt pystyttävä esittämään jotakin, jonka kanssa neuvotellaan opetusministeriössä alkukeväästä", rehtori Pelkonen sanoi (Itä-Savo 17.12.1992). Jos koulutus jaetaan Savonlinnan ja Joensuun kesken, toinen saanee luokanopettajakoulutuksen ja toinen lastentarhanopettajakoulutuksen. Paha kyllä jälkimmäinen oli väliaikaista ja yliopistotasoisena uhanalaista koko maassa, lehti totesi.

Siinä vaiheessa Savonlinnan yrityselämäkin ryhtyi taistoon opettajankoulutuslaitoksen puolesta. Täkäläisten yrittäjien puheenjohtajan Jarkko Wuorisen mukaan opettajankoulutuksen "riistäminen" Savonlinnasta merkitsisi iskua koko kaupungille ja sen elinkeinoelämälle. "Pelkäämme nyt sitä, että opettajankoulutuksen mukana paikkakunnalta ollaan vaarassa menettää myös muuta tänne kasautunutta osaamista ja korkeampaa yritystoimintaa", Wuorinen sanoi. Hän lupasi, että yrittäjät, kaupunki ja yliopiston paikallinen väki aikoo lähestyä asiassa suoraan maan korkeimpia poliittisia päättäjiä. Kysymys oli nyt koko maakunnan yhteisestä edusta (Itä-Savo 31.12.1992).

Opettajankoulutuslaitoksen henkilöstöstä koottu työryhmä laati muistion luovutettavaksi päättäjille, jotka olivat ratkaisemassa Savonlinnan yksiköiden tulevaisuutta. Työryhmän puheenjohtaja Tuomo Jämsä kertoi, että 60-sivuiseen muistioon oli koottu kaikki julkisuudessa olleet perustelut, joita Savonlinnan yksiköiden säilyttämisen puolesta on esitetty (Itä-Savo 11.2.1993). Tuomo Jämsän mielestä tilanne olisi kummallinen, jos Savonlinnan yksiköiden kohtalosta ryhdyttäisiin käymään kissanhännänvetoa oman yliopiston sisällä. "Työryhmän hurskas toivomus on, että Savonlinna Mikkelin läänin ainoana yliopistopaikkakuntana voisi säilyttää myös tulevaisuudessa itsenäiset koulutusyksikkönsä", Jämsä sanoi.

Yliopiston hallitus päätti kuukauden kuluttua äänin 15–3 siirtää lastentarhanopettajien koulutuksen Joensuuhun. Uusia opiskelijoita ei Savonlinnaan enää otettaisi. Savonlinnassa lastentarhanopettajiksi opiskelevia oli tuolloin noin 150, ja näistä viimeisten oli määrä valmistua keväällä 1995. Koulutus työllisti suoraan kymmenen ihmistä, eikä heille kaikille ollut jatkossa luvassa töitä yliopiston piiristä. (Itä-Savo 11.3.1993.)

"Koko Mikkelin lääni huolissaan opettajankoulutuksesta: Savonlinnan laitos turvattava", otsikoi Savon Sanomat viikon päästä 18.3.1993. Silloinen maaherra J. Juhani Kortesalmi oli käynyt neuvottelemassa Savonlinnan kaupungin johdon kanssa ja kirjelmöinyt myös rehtori Paavo Pelkoselle. Läänin neuvottelukunnan jäsen, kansanedustaja Jouni Backman arvioi, että molempien Joensuun yliopiston koulutushaarojen lopettaminen Savonlinnasta olisi merkinnyt täällä kerrannaisvaikutuksineen yhteensä noin 500 työpaikan menettämistä. Backman varoitti Joensuun yliopistoa sahaamasta omaa oksaansa. Hän pelkäsi, että yliopisto hiipuu jatkossa yhä enemmän, jos supistukset saavat jatkoa. – Mikkelin läänin liittokin vetosi Joensuun yliopistoon opettajankoulutuksen säilyttämiseksi Savonlinnassa nykyisen laajuisena (Itä-Savo 25.3.1993). Rehtori Paavo Pelkosen ja maakuntajohtaja Hannu Vesan neuvottelussa oli pidetty välttämättömänä yhteisen itäsuomalaisen rintaman kokoamista opettajankoulutusta puolustamaan. Savonlinnan huoli nähtiin kahden maakunnan yhteisenä huolena yhteisen yliopiston kohtalosta.

Sitten opetusministeriön asettama korkeakouluneuvosto ehdotti, että Joensuuhun siirrettäisiinkin Savonlinnassa sijaitseva kansainvälisen viestinnän laitos. Laitoksen johtaja Pauli Roinila ei kuitenkaan uskonut suunnitelman toteutumiseen, varsinkaan kun uusi, noin 20 miljoonaa maksava uudisrakennus oli pian valmistumassa. "Järkevä ja kestävä ratkaisu on, että kansainvälisen viestinnän laitos toimii edelleen nimenomaan Savonlinnassa. En halua ryhtyä ennustajaksi mutta katsoisin, että eiköhän nyt vielä liene harkitsemisen paikka", Roinila sanoi (Itä-Savo 9.4.1993). Kääntäjänkoulutuksen siirtohanke tuli yllätyksenä Joensuullekin. Yliopiston hallintojohtajan Matti Halosen mukaan keskusteluja Savonlinnan laitoksen lopettamisesta oli käyty eri korkeakoulujen dekaaneista kootussa arviointiryhmässä, joka oli kaavaillut muutoksia humanististen alojen korkeakouluverkostoon. Näistä puheista ei kuitenkaan hänen tietääkseen ollut laadittu Savonlinnan osalta minkäänlaista paperia. (Itä-Savo 14.4.1993.)

Kaupunki varautui normaalikoulun kunnallistamiseen, vaikka lopulliset ratkaisut harjoittelukoulujen osalta vielä puuttuivat. Savonlinna pystyisi sijoittamaan kaikki normaalikoulun lehtorit kaupungin kouluihin siinä tapauksessa, että valtio päättäisi lakkauttaa harjoittelukoulut. Avustavalle henkilöstölle kaupungilla ei sitä vastoin olisi ollut tarjota työtä. Oppilaat siirrettäisiin Puistokadun kouluun, sillä normaalikoulun rakennusta kaupunki ei huolisi kontolleen. (Itä-Savo 23.4.1993.)

Samoihin aikoihin Savonlinnan kaupungin edustajat kävivät Helsingissä tapaamassa eduskunnan sivistyspoliittisen ministerivaliokunnan jäseniä. Lähetystö jätti ministereille selvityksen Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen sekä kansainvälisen viestinnän laitoksen merkityksestä Savonlinnalle ja koko Mikkelin läänille. "En voi kieltää, ettenkö olisi nyt toiveikkaampi laitosten säilymisen puolesta Savonlinnassa", kommentoi lähetystöä johtanut kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Jorma Auvinen (Itä-Savo 23.4.1993). Hän tähdensi myös sitä, että ministerit Toimi Kankaanniemi ja Pirjo Rusanen olivat kannattaneet siirtopäätöksen ottamista Joensuun yliopiston hallitukselta pois valtioneuvoston päätökseksi: "Saimme sen käsityksen, että ensimmäiset järjestelyt ja supistukset koskevat suuria yliopistoja."

Sitten säikähdettiin Joensuussa. "Kasvatustieteellinen tiedekunta tappolistalla. Luokanopettajakoulutus uhataan siirtää Savonlinnaan", otsikoi Karjalainen 14.5.1993. Sivistyspoliittinen ministerityöryhmä oli ehdottanut mm. Joensuun yliopistolle lähettämässään ideapaperissa, että luokanopettajien koulutus olisi keskitettävä yliopistojen sivutoimipisteisiin. Lehden mukaan yliopiston väkeä kuitenkin arvelutti mietinnössä enemmän kohta, jonka mukaan aineenopettajien pedagoginen koulutus olisi siirrettävä ainelaitoksille: Joensuussa matemaattis-luonnontieteelliseen ja humanistiseen tiedekuntaan. Apulaisrehtori Leena Ahon mielestä pedagogisen koulutuksen lakkauttaminen kasvatustieteellisessä tiedekunnassa merkitsisi koko tiedekunnan häviämistä: "Ilman kasvatustieteellistä tiedekuntaa tänne jää niin pieni yliopisto, että täytyy epäillä ministeriön kiinnostusta koko yliopiston ylläpitoon enää tulevaisuudessa."

Rehtori Paavo Pelkonenkin vastusti sivistyspoliittisen ministerivaliokunnan suunnitelmia Savonlinnassa järjestetyssä tilaisuudessa (Itä-Savo 18.5.1993). Pelkosen mukaan luokanopettajien koulutus olisi järkevintä keskittää Itä-Suomessa Joensuuhun. Perusteena hän esitti muista tiedekunnista saatavan tuen opetukselle. Tätä tukea ei ole tarjolla yksittäisessä Savonlinnan kaltaisessa filiaalissa. Pelkonen puolusti myös Joensuun yliopiston autonomiaa: "Erikoista on, että yliopiston autonomiaa ollaan kaventamassa. Varsin yksityiskohtaisiakin päätöksiä halutaan tehdä peräti valtioneuvoston tasolla. Tällainen kehityssuunta on haitallista yliopiston kehityspyrkimyksille."

Kesällä Joensuun yliopiston hallitus päätti lomauttaa 60 opettajaa ja muuta virkamiestä (Itä-Savo 3.6.1993). Rehtori lomauttaisi myöhemmin vielä noin 100 työntekijää. Lomautukset olivat osa yliopiston palkkausmenojen 5 miljoonan markan säästöohjelmasta, ja ne koskivat kolmasosaa henkilöstöstä. Kaksi kolmasosaa henkilökunnasta, hieman yli 400 työntekijää, oli jo osallistunut yliopiston säästötoimiin vaihtamalla osan lomarahastaan joko vapaapäiviin tai opettajien työvelvollisuuden huojennukseen. Näihin suostumattomat työntekijänsä yliopisto lomautti. Pääsääntöisesti 13 päivää kestävät lomautukset ajoitettiin elokuuhun, jolloin ne haittaisivat mahdollisimman vähän opiskelua.

Vihdoin tilanne alkoi laueta. "Ministeri Uosukainen korosti Mikkelissä koulutuksen alueellista painoarvoa. Korkeakoulujen sivupisteitä ei voida lopettaa automaattisesti", kertoi Itä-Savo 9.6.1993. Opetusministeri Riitta Uosukaisen mukaan hajautettu malli on Suomen korkeakoulujärjestelmän perusratkaisu myös tulevaisuudessa. "Erityisesti korkeakoulujen sivutoimipisteiden eli filiaalien lakkauttamisehdotuksia on tehty kerkeämmin kuin on ollut halua muuttaa emokorkeakoulujen sisäisiä rakenteita", totesi Uosukainen Helsingin yliopiston ja Helsingin kauppakorkeakoulun uudisrakennuksen vihkiäisissä Mikkelissä. Hänen mielestään rakenneratkaisujen perusteena tulee olla arvio filiaalien tuloksellisuudesta ja siitä, mitä merkitystä filiaaleilla on alueen kehitykselle.

"Hallitus pääsi sopuun korkeakoulujen kehittämisestä. Opettajia koulutetaan Savonlinnassa jatkossakin. Normaalikoulua ei kunnallisteta. Tunnelma korkealla Savonlinnan OKL:n jatkon varmistuttua. Luukkainen: Riemuvoitto. Lehtosaari: Taisteluvoitto. Auvinen: Asiallisuuden voitto." Näin riemuitsivat Itä-Savon otsikot 16. ja 19.6.1993.


Vääntöä tutkintojen tasosta ja profiloitumisesta

Lakkautusuhkan väistyttyä mielenrauhaa ei kestänyt pitkään. "Suunniteltu tutkintouudistus näivettäisi toiminnan. Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksella jälleen uusia uhkia", otsikoi Itä-Savo seuraavana keväänä 16.2.1994. Opetusministeriön työryhmä oli alustavasti ehdottanut opettajien koulutusajan lyhentämistä alemman tutkinnon avulla. Kasvatustieteen arviointiryhmän väliraportissa esitettiin, että Savonlinnan opettajankoulutuslaitos voisi kouluttaa vain alempaan tutkintoon saakka. Lopputyönsä opiskelijat tekisivät käytännön kenttäharjoittelun jälkeen muualla. Savonlinnassa lehtori Olli Luukkainen tyrmäsi hankkeet opettajankoulutuslaitoksen puolesta sekä Suomen harjoittelukoulujen opettajien yhdistyksen puheenjohtajana: "Jos tutkinnosta tehdään kaksiportainen, on olemassa vaara, että se muutetaan pysyvästi alemman asteen tutkinnoksi. Epäpätevien opettajien ilmestyminen luokkiin on eettisesti epäilyttävää." Mikäli Savonlinnassa koulutettaisiin vain alempaan tutkintoon ja lopputyöt tehtäisiin muualla, vaarassa olisivat Luukkaisen mukaan opettajankoulutuslaitoksen professuurit. "Koulutustaso uhkaa laskea, ja alempi tutkinto voidaan vähitellen virallistaa. Opiskelijoiden siirtäminen laitoksesta toiseen on myös väärin", Luukkainen perusteli.

"Kasvatustieteen opetuksen ja tutkimuksen järjestäminen uudelleen rahahanojen jatkuvasti tiukentuessa näyttää ylivoimaisen vaikealta", kirjoitti Itä-Savo puoli vuotta myöhemmin 1.8.1994. Juhannuksen alla ilmestynyt kasvatustieteen arviointiryhmän mietintö oli moniselitteinen. Joensuun yliopiston hallintojohtaja Matti Halonen piti mietintöä ympäripyöreänä ja paikoin kummallisenakin. Mietintö ei antanut mitään kuvaa alan koulutustarpeesta. Siksi koulutusta oli Halosen mukaan hyvin vaikea mitoittaa. Mietinnössä viitattiin epäsuorasti sellaiseen mahdollisuuteen, että Joensuussa luokanopettajakoulutus olisi tietopainotteista ja Savonlinnassa taitopainotteista. "Mutta sekin on ilmaistu suoraan sanoen kummallisesti", Halonen moitti. Savonlinnan taidepainotteisuudella viitattiin vain kotitalouden ja käsityön opettajakoulutukseen. Muu taideopetus jätettiin täysin avoimeksi. Joensuun kohdalla taideaineista ei puhuttu mitään.

Samassa jutussa arviointityöryhmän joensuulainen jäsen apulaisprofessori Jorma Enkenberg selvitti, että mietinnössä oli haluttu löytää erityyppisiä profiiliratkaisuja sivutoimipisteiden ja pääpaikan kesken. Siihen, että Savonlinnassa koulutettaisiin vain kandidaatteja, Enkenbergillä oli kielteinen kanta: niin ei tulisi menetellä. Profilointia tietopainotteisuuteen ja taitopainotteisuuteen olivat Joensuu ja Savonlinna Enkenbergin mukaan itse halunneet. Kun arvosanaopetusta antavat tiedelaitokset olivat Joensuussa, tietopainotteisuus sopisi sinne hyvin. "Savonlinnalla taas on imago, että taideaineet istuisivat sinne, olkoonkin että se on käytännössä vaikea asia hoitaa", Enkenberg mietiskeli. Hän myönsi, että mietintö oli määritellyt taidepainotteisuuden kapeasti kotitalouden ja tekstiilityön opettajakoulutuksen kautta. Tämä ala oli kuitenkin Savonlinnan erikoisuus, ja toisaalta oli ollut paineita keskittää se valtakunnallisesti kokonaan Helsinkiin.

"Saako Suomi pysyä opettajankoulutuksen kärkimaana koko Euroopassa", kysyi professori Sinikka Ojanen Savonlinnassa pitämässään yleisöluennossa, jota Itä-Savo selosti 14.10.1994. Luokanopettajille oli annettu akateemista koulutusta 20 vuotta ja maistereita heistä oli alettu tehdä 15 vuotta sitten. Moniaalla Euroopassa tähän vasta pyrittiin. Mutta nyt opettajankoulutuksen ulkopuoliset tahot puhuivat "tietämättömyyden antamalla varmuudella" siitä, millaiseksi koulutusta tulisi muuttaa. Keskustelu purkautui "teknokraattisena sokeutena" esimerkiksi korkeakouluneuvostossa. Ojasen mielestä oli yliopistomaailman sisäinen skandaali, että yhden tieteenalan kehittelyä ei haluttaisi jättää tieteelle itselleen. Tähän liittyi halu romuttaa luokanopettajien koulutuksen asema.

Pian Suomen opettajankoulutus sai kokopäivätoimisen puolestapuhujan. Tehtävään valittiin Savonlinnan normaalikoulun lehtori Olli Luukkainen, jolla oli "vankka kokemus harjoittelukoulujen olemassaolon puolustajana", kertoi Itä-Savo 15.10.1994. Aloite oli tullut Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksesta, ja Helsingin yliopisto oli Luukkaisen myös palkannut erikoissuunnittelijan nimikkeellä. Luukkainen kiteytti tehtävänsä vaikuttamiseksi sen puolesta, että ylempi kandidaatintutkinto pysyy kaikkien peruskoulun opettajien pätevyysvaatimuksena. – Pian Luukkainen saikin aiheen iloita "opettajankouluttajien työvoittoa" (Itä-Savo 9.11.1994), kun korkeakouluneuvosto ehdotti maisterintutkintoa luokanopettajien pätevyysvaatimukseksi eikä valmisteltua esitystä koulutuksen kaksivaiheistamisesta hyväksytty. Sen sijaan lausuma laitosten määrän supistamistarpeesta jäi papereihin.

Savonlinnan lastentarhanopettajakoulutuksenkaan taru ei vielä ollut lopussa. Yliopiston hallitus päätti siirtää alempaan korkeakoulututkintoon johtavan koulutuksen Joensuusta Savonlinnaan, vaikka kasvatustieteiden tiedekuntaneuvosto oli ottanut siirtoon kielteisen kannan. Samaa mieltä olivat olleet myös neuvoston savonlinnalaisedustajat, jotka olisivat mieluummin halunneet vahvistaa Savonlinnan luokanopettajakoulutusta. Mutta opettajankoulutuslaitoksen johtaja Tuomo Jämsä oli päätökseen tyytyväinen. Hänen mukaansa koulutusvolyymin huomattavalla lisäyksellä oli suuri taloudellinen ja henkinen merkitys Savonlinnalle (Itä-Savo 16.2.1995).

Kasvatustieteiden tiedekunnan päätös keskittää taito- ja taideaineiden sivuaineopinnot luokanopettajien koulutuksessa Savonlinnaan kuohutti tunteita erityisesti Joensuussa. Juhani Sainio ja Annikki Hämäläinen Joensuun opettajien ammattiyhdistyksestä arvioivat tasapuolisessa ja pohtivassa kirjoituksessaan, että päätös näytti loukkaavan monien opettajien ammatti-identiteettiä (Karjalainen 3.6.1995). Heidän mukaansa tuntui siltä, että opettajakentällä arvostettiin taidepainotusta selvästi enemmän. – "Yliopisto profiloituu – häviääkö oppiaineiden tasa-arvo ala-asteelta?" kysyi joukko opiskelijoita Karjalaisessa 4.2.1996. Heille oli selvinnyt, että he eivät voikaan valita sivuaineopinnoiksi musiikkia, kuvaamataitoa eikä käsitöitä, vaikka opiskelijavalintaopas 1995 oli niin luvannut. Opiskelijat olivat lähettäneet kantelun oikeusasiamiehelle oikeuksiensa loukkaamisesta ja halusivat nyt avata keskustelun oppiaineiden vastakkainasettelusta ala-asteella.

"Savonlinnan opettajankoulutus Joensuuta suositumpi", kirjoitti Itä-Savo 8.6.1998. Merkittävä muutos yliopiston sisällä oli tapahtunut siinä, että Savonlinnan opettajankoulutuslaitos sai ensi kertaa hakemuksia enemmän kuin Joensuun laitos. Uutisen mukaan tämä muutos Savonlinnan eduksi oli osin seurausta siitä, että hakijat olivat nyt tietoisia Joensuuta laajemmasta sivuaineopintojen tarjonnasta taide- ja taitoaineissa.


Ensimmäisiä vertaistensa joukossa

Kun Savonlinnan seminaari oli liitetty Joensuun korkeakoulun kasvatustieteiden osastoon, toimi opettajankoulutuslaitoksen ensimmäisenä johtajana syyslukukauden 1973 ajan savonlinnalaissyntyinen vt. apulaisprofessori Kari Tuunainen. Helmikuun alusta 1975 kasvatustieteen apulaisprofessoriksi nimitettiin Martti T. Kuikka. Täyden kasvatustieteen professuurin Savonlinnan opettajankoulutuslaitos sai syyskuussa 1987. Ensimmäiseksi professoriksi nimitettiin Sinikka Ojanen joulukuun alusta 1989 (Itä-Savo 18.11.1989). Joensuun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta valitsi dekaanikseen vuoden 2002 alusta varhaiskasvatuksen professori Anneli Niikon – ensimmäisenä Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen viranhaltijana.

Keväällä 1983 valmistuivat Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen ensimmäiset kasvatustieteen kandidaatit, jotka olivat suorittaneet luokanopettajan tutkintonsa neljässä vuodessa. Heille kaikille oli samalla myönnetty kasvatustieteen maisterin arvo. Todistuksen sai 19 neljännen vuosikurssin 57 opiskelijasta; muilta oli vielä kesken opintoihin kuuluvan tutkielman laatiminen. Itä-Savon kuvassa 31.5.1983 Satu Havu sai todistuksensa rehtori Pentti Mälköseltä, opintosihteeri Leena Koskelta ja laitoksen johtajalta Markku Suomalaiselta.

Ensimmäinen lisensiaatintyö tarkastettiin Savonlinnassa syksyllä 1987. Sen tekijä oli opettajankoulutuslaitoksen lehtori Markku Palovaara, ja tarkastajina toimivat apulaisprofessori Sinikka Ojanen ja yliassistentti Eeva Huttunen (Itä-Savo 26.11.1987). Tohtoriksi väitteli ensimmäisenä Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa vt. apulaisprofessori Pertti Väisänen helmikuussa 1993. Vastaväittäjänä oli professori Jarkko Leino Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Sinikka Ojanen. "Pertti Väisäsen väitöskirja valmistui OKL:n kannalta otolliseen aikaan. Väitöstilaisuudella on merkitystä, kun koko maan opettajakoulutuksen ja kasvatustieteen tutkimuksen tulevaisuudesta ruvetaan tekemään päätöksiä. Väisäsen väitöskirjahan on samalla päänavaus. OKL:n jatko-opiskelijoiden seminaariin osallistuu parikymmentä lisensiaattityön ja väitöskirjan tekijää", kirjoitti Itä-Savo 5.2.1993.

Lokakuussa 1976 opiskelijat marssivat koko maassa oikeuksiensa puolesta. Savonlinnassakin oli tuolloin ensimmäinen näyttävä joukkoesiintyminen, kertoi Itä-Savo 6.10.1976. Kuvatekstin mukaan joukkokokouksessa näkyi kireitä ilmeitä (kuvassa etualalla on silloinen opettajankoulutuslaitoksen opiskelija Petri Tiili, myöhempi Pelle Miljoona). Kauppatorilla järjestetyssä yleisötilaisuudessa avauspuheenvuoron käytti Savonlinnan opintotukiryhmän puheenjohtaja Ilkka Lindberg. Hän painotti sitä, että pitkään jatkunut maksujen ja hintojen korottaminen oli luonut tilanteen, jossa lainamuotoinen opintotukijärjestelmä oli osoittautunut kehnoksi. Viimeinen pisara maljassa oli ollut rahalaitosten neuvottelukunnan pankeille antama päätös supistaa lainamääriä nykyisestään. "On puhuttava niin lujaa, että sana kuuluu korkeimpaan johtoon saakka. Maanittelut ja lakki kourassa kumartelu ei enää auta", Lindberg sanoi.

Huhtikuussa 2000 Savonlinnan kauppatorille marssi jälleen yliopistoväkeä. Nyt oltiin osoittamassa mieltä akateemisen perusrahoituksen lisäämiseksi (Itä-Savo 28.4.2000). Savonlinnan ylioppilaskunnan puheenjohtaja Marika Mattila lietsoi joukkoihinsa opiskelijaradikalismin henkeä: "Yksilökeskeisyyden, epäpoliittisuuden ja koulumaisuuden esiinmarssi on johtanut siihen, että opiskelijaliike ei ole enää kyennyt entisenlaisiin voimannäyttöihin. Valtaosaa opiskelijoista ei enää kiinnosta yhteiskunnallinen vaikuttaminen", hän pahoitteli. Kuvatekstin mukaan opiskelijoiden järjestämässä mielenosoituksessa mukana oli myös henkilökuntaa ja Joensuun yliopiston Savonlinnan yksiköiden johto (kuvassa etualalla on opettajankoulutuslaitoksen johtaja Jorma Enkenberg).

Karkauspäivänä 1996 Savonlinnan tavoitelluin poikamies oli opettajankoulutuslaitoksessa opiskeleva Vesa Nykänen. Asiasta kerrottiin Itä-Savossa 24.2.1996. Nykänen varautui karkauspäivään käymällä tutkimassa erilaisia hamekankaita, koska perinteen mukaan mies ei voi kieltäytyä mahdollisista kosinnoista, ellei lunasta vapauttaan sievällä lahjalla. Nykänen sanoi nauttivansa suosiostaan. Kolme vuotta Savonlinnassa olivat olleet elämän parasta aikaa. "Ei ole valittamista. Koulu on tosi hyvä tyttöjen suhteen. Kysyntä on kyllä aika kausiluonteista. Nyt loppukaudesta kysyntä on selvästi piristynyt", hän totesi. "Taitaa olla ihan vuodenaikajuttuja. Tytöt ovat nyt enemmän sisällä, ja on helpompi tehdä vaikutus", Nykänen pohti. Hän tunnusti, että Savonlinnassa tilanne on poikamiehen kannalta hyvä, koska ylivoimainen enemmistö opiskelijoista on tyttöjä. Se saattoi myös olla yksi syy siihen, miksi Vesa tuli kuluttamaan Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen penkkiä.

Savonlinnan vappuperinteeseen on kuulunut jo neljännesvuosisadan ajan, että opiskelijat lakittavat aattona linnanpässin patsaan Tallisaaressa. Samassa yhteydessä joku uskalikko heitetään kastumaan hyiseen virtaan. Itä-Savo kertoi ensimmäisestä, perinteeksi tarkoitetusta ja sellaiseksi muodostuneesta vapputempauksesta kahdella kuvalla ja tekstillä 1.5.1977. Lakittajina toimivat tuolloin Hannu I. Härkönen, Risto Kangas, Jaakko Mönkkönen ja Eira Mäkelä. Urhoolliset kastautujat olivat Petri Tiili ja Matti A. Koskinen. – Vastaavassa tilaisuudessa kaksikymmentä vuotta myöhemmin piti ensimmäisten lakittajien edustajana puheen Risto Kangas: "Olavinlinna on samalla paikalla, Suomi ei edelleenkään menesty euroviisuissa, lörtsy on edelleen lörtsy. Silloin oli Elvis elossa ja Kekkonen pressa." (Itä-Savo 1.5.1997.) Tuolloin Tallisaaren pässi sai myös tohtorin arvon. Tutkimusongelmana oli, kuinka monta sekuntia ehtii kulua kahdessakymmenessä vuodessa. Tuloksen mukaan niitä kuluu reippaasti yli 630 miljoonaa. Lopputarkastelun mukaan tulos oli yleistettävissä niin, että vappujuhlija kadottaa omia aivosolujaan saman verran aattoillan aikana.


Lehtileikkeitä 1974–
 

Lehdet

Luettelossa on niiden lehtien päivämäärät, joihin tekstissä on viitattu.

Helsingin Sanomat 30.12.1988

Itä-Savo 6.2.1975, 25.5.1975, 13.8.1976, 1.10.1976, 6.10.1976, 8.10.1976, 28.10.1976, 1.5.1977, 7.10.1981, 21.1.1982, 17.2.1982, 14.3.1982, 21.3.1982, 31.5.1983, 11.6.1983, 15.6.1983, 25.11.1983, 11.4.1986, 26.11.1987, 5.3.1988, 29.5.1988, 9.9.1988, 30.12.1988, 11.10.1989, 18.11.1989, 20.1.1991, 27.1.1991, 29.1.1991, 10.2.1991, 19.2.1991, 22.2.1991, 30.11.1991, 29.10.1992, 23.11.1992, 17.12.1992, 31.12.1992, 5.2.1993, 11.2.1993, 11.3.1993, 25.3.1993, 9.4.1993, 14.4.1993, 23.4.1993, 18.5.1993, 3.6.1993, 9.6.1993, 16.6.1993, 19.6.1993, 16.2.1994, 1.8.1994, 14.10.1994, 15.10.1994, 9.11.1994, 16.2.1995, 29.8.1995, 24.2.1996, 1.5.1997, 13.11.1997, 8.6.1998, 10.3.2000, 28.4.2000, 2.2.2001

Karjalainen 26.2.1975, 14.3.1975, 12.6.1975, 13.6.1983, 16.5.1988, 5.9.1991, 5.9.1992, 3.6.1995, 4.2.1996

Karjalan maa 14.8.1976

Kotiliesi 17.6.1975

Savonmaa 16.9.1987

Savon Sanomat 17.8.1976, 22.8.1976

Uusi Savo 19.8.1976

Uusi Suomi 5.2.1975, 25.2.1975, 4.3.1975, 11.3.1975, 16.3.1975

Etusivu

Sisällys

Hakemisto <Edellinen Seuraava>

jyo.gif (1438 bytes)

Savonlinnan opettajankoulutuslaitos 2003Erkki.Savolainen@joensuu.fi