Etusivu

Sisällys

Hakemisto <Edellinen Seuraava>

Martti T. Kuikka

Alku aina hankalaa
Näkökulmia Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen alkuvuosiin 1974–1978



Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen professori, opetusalana kasvatuksen historia.

Tulosta PDF (s. 62–71)

Sivun väliotsikot:
Omat lähtökohtani | Elo- ja syyskuu 1974 | Ensimmäinen PTS-suunnitelma | Kasvatustieteestä laitoksen päätiede | Marraskuu 1974 – lakkautetaanko Savonlinnan laitos? | Kohti vakinaista nimitystä | Kehitetäänkö vai eikö kehitetä? | Kehittäminen jatkuu | Lieveilmiöitä | Yhteistyö takaa tulevaisuuden
| Kirjallisia lähteitä

__________

Vuoden 1971 opettajankoulutuslaki sai aikaan suuren opettajankoulutuksen muutoksen 1970-luvulla. Sen seurauksena vuonna 1863 alkanut kansakouluseminaarikoulutus päättyi ja kansakoulunopettajasta peruskoulun luokanopettajaksi vuonna 1968 muutettu koulutus siirrettiin yliopistoihin. Näin seminaareista muodostettiin yliopistojen ja korkeakoulujen filiaaleja eli sivukorkeakouluja. Myös opettajakorkeakoulut siirrettiin yliopistojen yhteyteen. Savonlinnan seminaari liitettiin 1973 Joensuun korkeakouluun. Samalla koulutusvastuuta laajennettiin ja monipuolistettiin. Vuonna 1973 otettiin luokanopettajakoulutukseen sekä nais- että miesopiskelijoita. Vuonna 1974 myös lastentarhanopettajankoulutus aloitti Savonlinnassa. Se merkitsi melkoista haastetta koko laitokselle. Tarkastelen tässä ensimmäisten vuosien kokemuksia ja esittelen suunnitelmia, miten näihin haasteisiin pyrittiin vastaamaan.


Omat lähtökohtani

Kevättalvella 1974 oli puhetta muutamien kollegojen kanssa siitä, että Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa on apulaisprofessorin virkoja. Olin tuolloin Helsingin opettajakorkeakoulun rehtori, jonka kädet olivat työtä täynnä laitoksen siirtyessä Helsingin yliopiston yhteyteen. En miettinyt asiaa enempää. Sitten toukokuussa silloinen Joensuun korkeakoulun sihteeri Matti Halonen soitti useaan kertaan ja ehdotti asian ottamista vakavaan harkintaan. En ollut käynyt Savonlinnassa, tunsin opettajankoulutuksen perusteella muutamia opettajia, ja siinä kaikki. Savonlinnan seminaari oli edellisenä vuonna siirtynyt Joensuun korkeakoulun filiaaliksi eli sivukorkeakouluksi. Ajatus kypsyi toukokuun päivinä, ja kaiken kiireen keskellä lähetin hakuasiakirjani Joensuuhun. Kyseessä oli kutsumenettely, jossa nimitys tulisi myöhemmin.

Kesällä 1974 annoin Joensuussa opetusnäytteet virkaa varten. Sinänsä muodolliseen tilaisuuteen liittyi pari yksityiskohtaa. Kun olin luokassa vetämässä kangasta piirtoheittimen eteen, kangas liukui kiskoilta ja putosi lattialle. Oliko se enne, en tiedä. Opetusnäytteen jälkeen oli tarkoitus lähteä kahville keskikaupungille. Kuinka ollakaan tuli rehtori Heikki Kirkinen vastaan. Kollegat esittelivät minut uutena korkeakoulun opettajana ja pyysivät rehtoria mukaan kahville. Rehtori valitteli kiireitä, mutta suostui kuitenkin. Paikallisessa kahvilassa nautittiin hyvät kahvit. Kun tuli aika maksaa lasku, se siirrettiin vaivihkaa rehtorin eteen. Rehtori valitteli, ettei hän oikein näe pieniä numeroita, kun silmälasit ovat korjattavana. Silloin joku totesi, ettei tuo pieni yksityiskohta haitanne allekirjoitusta eikä haitannutkaan. Näin oli uusi tie valittu.

Heinäkuun 25. päivänä 1973 päivätyllä kirjeellä opetusministeriö määräsi minut Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen kasvatustieteen apulaisprofessorin virkaan 1.8.1974 alkaen, kunnes virka vakinaisesti täytetään. Määräyksen allekirjoittaja oli opetusministeri Marjatta Väänänen.


Elo- ja syyskuu 1974

Elokuussa olivat opiskelijavalinnat ja koko opettajakunta koolla. Pidettiin ensimmäinen opettajakokous, jossa näkyi selvästi uusien opettajien suuri määrä. Samalla kävi ilmi, miten erilaiset toimintakulttuurit olivat tunnusomaisia. Apulaisprofessorin virkoja oli vain yksi. Tässä kasaantui tehtäviä heti alusta pitäen; minut valittiin laitoksen johtajaksi ja samalla itse asiassa muihinkin laitoksen toimikuntiin. Ilmapiiri oli odottava, koska monet käytännön seikat vaativat ratkaisua, ei yksin lukujärjestys. Käytännön asioita varten oli pieni kanslia, kaksi henkeä. Nyt aloitti tehtävänsä myös työ- ja lukujärjestykseen paneutuva lehtori, Harri Lukkarinen.

Laitoksen avajaiset pidettiin syyskuun 1. päivänä. Siellä oli mukana Savonlinnan kaupungin edustajien ohella paikallisia kansanedustajia, jotka olivat luonnollisesti kiinnostuneita laitoksen kehittämisestä.

"Savonlinna on yksi maamme kauneimpia campuksia", uutisoi paikallinen Itä-Savo avajaispuheestani. Siihen yksi kansanedustajista totesi, ettei se kuitenkaan elätä. Laitoksen eteläpuolen parvekkeelta näkyy sininen Saimaa Pihlajaveden puolelta ja Olavinlinna ja koko muu kaupunki sen ympärillä. Se oli ja on edelleen kauneimpia kaupunkikuvia.

Uudet haasteet tulivat heti vastaan. Opiskelijamäärän kasvu näkyi siinä, ettei kaikilla opiskelijoilla ollut asuntoa. Osa asui teltoissa, osa kesämökeillä, osa jossakin muualla. Opettajien työjärjestys oli erilainen kuin ennen, eli opetuksen aikaa oli nyt 8–20 entisen ajan 8–16 sijasta. – Kuitenkin alkuun päästiin vaikka natisten.


Ensimmäinen PTS-suunnitelma

Syyskuun toiminta oli jo virittänyt keskustelun monista asioista, jotka liittyivät laitoksen uuteen vaiheeseen. Lokakuun alussa eräänä iltapäivänä järjestettiin koko väelle yhteinen polkuretki. Sieltä palattiin Harri Lukkarisen kanssa kokoamaan asioista ja kirjoittamaan muistio Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen ongelmista ja kehittämisestä. Jo kirjoitusvaiheessa kävi selvästi ilmi, että opettajankoulutuluslain 1971 laatijat eivät olleet ottaneet huomioon laitosten resurssitarpeita. Selvimmin se näkyi opiskelijamäärän kohdalla, kuten oheinen taulukko kertoo.

Taulukko 1. Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen opiskelijoiden vuosiotto ja opiskelijamäärät 1974–1980.


 

Kun opiskelijoita oli 332 vuonna 1974, olisi määrä kaksinkertaistunut vuoteen 1978 mennessä eli 656:een ja vuonna 1980 määrä olisi 788. Samaan aikaan oli näkyvissä, että luokanopettajankoulutus muuttuu tuona aikana nelivuotiseksi ja lastentarhanopettajankoulutus laajenee sekä sisäänotoltaan että myös pituudeltaan. Ja kun vielä keskusteltiin jatkokoulutuksen käynnistämisestä laitoksessa ja uusien koulutusalojen perustamisesta, luvut alkoivat kertoa varsin karua kieltä laitoksen tulevista tarpeista. Se oli haaste, jonka suuruutta kukaan ei täysin tajunnut laitoksessa eikä sen ulkopuolella.

Muistion yksi keskeinen näkökulma määrällisen kasvun rinnalla oli, ettei laitoksesta tehtäisi koulutuksellista umpikujaa, koska silloisen tilanteen mukaan laitoksessa pystyttiin antamaan vain välttämätön peruskoulutus – jatko-opintoihin ei toistaiseksi ollut mahdollisuuksia. Annettavan koulutuksen sisäinen kapea-alaisuus ilmeni lähinnä opiskelijoiden valintamahdollisuuksien vähäisyytenä: mahdollisuuksia laajoihin erikoistumisopintoihin ei ollut.

Muistiossa tiivistettiin kehittämisen edellytykset seuraavasti:

  1. Koulutuspohjaa laajennetaan sekä ammatillisesti että koulutuksen sisäisesti. Se merkitsee, että opettajakoulutuslaitoksen tehtäväaluetta laajennetaan ottaen huomioon paikkakunnalla jo olemassa olevat laitokset (kieli-instituutti, taidelukio, sairaanhoitajaopisto) sekä laitoksen opettajankoulutuksen pohjaa laajennetaan perustamalla professorin ja apulaisprofessorin virkoja aineenopetuksen ja tutkimuksen kehittämistä varten.

  2. Laitoksen opiskelijamäärä huomioon ottaen lisätään opiskelijoiden mahdollisuuksia laajoihin erikoistumis- ja aineenopintoihin.

  3. Laitoksen tehtäväaluetta laajennetaan käsittämään myös jatko-opiskelua sekä tieteellistä tutkimusta.

  4. Laitoksen resurssit nostetaan ajanmukaiselle tasolle.

Lokakuun 1974 muistiossa kiinnitettiin vakavaa huomiota siihen, että voitiin puhua sellaisesta resurssiniukkuudesta, joka ei riitä edes peruskoulutuksen läpiviemiseen tulevina vuosina. Niukkuus johtui siitä, ettei opettajankoulutuslakia odoteltaessa seminaarien ja opettajakorkeakoulujen resursseja paljonkaan lisätty.


Kasvatustieteestä laitoksen päätiede

Lokakuussa 1974 laadimme yhdessä kasvatustieteen opettajien kanssa kasvatustieteen opetuksen ja tutkimuksen kehittämismuistion. Lähtökohdan muodosti neljä näkökohtaa.

Lähdimme siitä, että kasvatustieteen tutkimusta ohjataan siten, että se ottaa huomioon sekä kunnallisen elämän että elinkeinoelämän tarpeet Savonlinnassa. Tarkoitus on laajentaa korkeakoulun ammattitaitoisen opettajavoiman ja elinkeinoelämän yhteistoimintaa. Avoimen yliopiston periaate sisältää myös sen, että opettajankoulutuslaitos ja kasvatustiede voivat rikastuttaa palveluelinkeinoelämän ja teollisuuden palvelutarvetta.

Toiseksi tutkimustoiminnan tulee liittyä ympäröivän koulutusyhteiskunnan tarpeisiin sekä opettajaresurssien että opettajien perus- ja jatkokoulutuksen osalta. Opettajankoulutuksen tehtäviin kuuluu laajentaa opetusta jatkokoulutuksen suuntaan.

Kolmanneksi kasvatustieteen tutkimuksen tulee kohdistua opetusprosessien didaktisten ongelmien ratkaisuun. Tarkoituksena on lähentää opettajankoulutuksen ja muun koululaitoksen välisiä yhteyksiä. Esimerkiksi tutkimusprojektin aloittaminen yhdysluokkaopetuksen kehittämiseksi kuuluu läheisesti tämän laitoksen tutkimuskenttään.

Neljänneksi oppimateriaalin tutkimus on jäänyt koululaitoksen kehittämisessä vähälle huomiolle. Kouluhallituksessa oli vajaan vuoden toiminut tämän alan kehityksestä huolehtiva osasto. Kuitenkin tämän alueen tutkimus muodostaa keskeisen osan opetuksen tutkimusta, varsinkin kun oppimateriaalin osuus opetuksessa lisääntyy jatkuvasti.

Tutkimustoiminnan aloittaminen edellyttää seuraavia asioita:

  1. Osa opettajien opetusvelvollisuudesta muutettaisiin tutkimustyöksi, jolloin projektityyppinen tutkimuksen suunnittelu ja toteuttaminen on mahdollista.

  2. Laitokseen perustetaan tutkimushenkilökunnan virkoja: tutkijan ja tutkimusassistentin virkoja jo 1.9.1975 alkaen.

  3. Tutkimuksen edellyttämää ATK:ta käytetään yhteistyössä Joensuun kanssa.

  4. Määrärahaa varataan tutkimustyötä varten.

Tutkimukseen perustuvan opetuksen kehittämisessä muistiossa kiinnitettiin huomiota opetusresurssien lisäämiseen jo opiskelijamäärien nopean kasvun perusteella. Samoin koulutuksellinen tasa-arvo edellyttää, että kehitysalueen korkeakoulu pyrkii vastaamaan haasteeseen avoimen yliopiston kautta. Se voi toteutua kesäisin Savonlinnan kesäyliopiston ja talvikautena eri kansalais- ja työväenopistojen kautta. Tällainen toiminta oli jo alkanut kasvatustieteen opetuksella Kesälahden kansalaisopiston kanssa Punkaharjulla. Opiskelijoita oli n. 20.

Kasvatustieteen arvosanaopetusta hahmotettaessa oli jo näkyvissä vuoden 1973 opettajankoulutustoimikunnan suuntaviivat. Ne merkitsivät, että approbatur- ja cum laude -arvosanojen rinnalle tarvitaan laudatur-arvosanan opetuksen aloittaminen, koska luokanopettajan tutkinto edellytti 160 opintoviikkoa ja siinä kasvatustieteen syventäviä opintoja eli laudatur-opintoja. Se olisi aluksi laitoksen oman henkilökunnan kouluttamista, jotta nämä voisivat toimia tutkielmien ohjaajina myöhemmin.

Opetuksen kehittämishankkeisiin kuului myös opetusmonisteiden tuottaminen keskeisiä kurssin osia varten, lähinnä tutkimusmenetelmien alueelle. Samalla kun opetus saisi tukea tutkimuksesta, olisi tarpeen oman tutkimussarjan aloittaminen, erityisesti oppimateriaalia ja opettajankoulutusta koskevan tutkimuksen julkaisemiseksi.

Nämä suuntaviivat vaikuttivat välittömästi ehdotuksina korkeakoulun seuraavien vuosien budjettiesityksiin, jotta laitos selviytyisi koulutustehtävästään. Samalla ne olivat valmistautumista opettajankoulutuksen tutkinnonuudistukseen, jossa kaikki laitoksen koulutuslinjat tulevat muutoksen piiriin.


Marraskuu 1974 – lakkautetaanko Savonlinnan laitos?

Seuraava asia lähti liikkeelle vuoden 1973 opettajankoulutustoimikunnan mietinnöstä, josta antamassaan lausunnossa Suomen Opettajain Liitto totesi mm., että Savonlinnan opettajankoulutusyksikön kohdalla joudutaan ensimmäisenä toteamaan edellytysten vajavaisuus. Tosin lausunnossa oli pieni pehmennys, jonka mukaan "lienee ilmeistä", että näin joudutaan toteamaan. Se oli melkoinen pommi kesken lukukautta ja edellä mainittuja kehittämissuunnitelmia.

Laadin vastineen asiasta, ja Helsingin Sanomat julkaisi sen marraskuussa. Siinä ihmettelin, ettei Savonlinnan opettajankoulutuslaitokseen otettu yhteyttä, vaan puheenjohtaja Tammivuoren puhelintiedon mukaan asialla oli kaksi aineenopettajajärjestöä (kotitalous ja tekstiilityö). Vastineeseeni toimitus oli laittanut pääotsikoksi "Savonlinnasta ollaan viemässä koulutusta. Itä-Suomea syrjitään". Väliotsikkona oli oikea tulkinta: "Kyllä Savonlinnassa oppia saa". Kirjoitukseni teksti rakentui osin edellä mainittujen muistioiden mukaan. Samoin kiinnitin huomion mittavaan laitoksen korjaus- ja rakentamisohjelmaan, joka oli laadittu Joensuun korkeakoulun toimesta. Yksi argumentti Savonlinnan puolesta oli hakijamäärät. Vuonna 1974 haki luokanopettajankoulutukseen 510 (joista valittiin 64), lastentarhanopettajankoulutukseen 1 144 (valittiin 64) ja kotitalous-tekstiiliopettajankoulutukseen 430 (valittiin 24).

Keskeinen argumentti oli koulutuksellinen tasa-arvo. Mikkelin läänissä oli tuolloin epäpäteviä luokanopettajia yli 170, jota pulaa Savonlinnan laitos pyrkii osaltaan poistamaan.

Olin myöhemmin monta kertaa yhteydessä vuoden 1973 opettajankoulutustoimikunnan puheenjohtajaan professori Erkki A. Niskaseen ja sain tietoja toimikunnan suuntaviivoista. Olin itse mukana toimikunnan yhdessä jaoksessa ja sain läheltä seurata, mikä painoarvo eri lausunnoille annettiin. Keskustelin myös SOL:n edustajien kanssa, jotka painottivat oman ammattijärjestön roolia tilanteessa, jossa oli kysymys paitsi opettajankoulutuksen uudistamisesta myös opettajajärjestöjen yhteistyön tehostamisesta ja yhden opettajajärjestön muodostamisesta.

Kaiken tämän jälkeen työrauha oli vähitellen palaamassa laitokseen.


Kohti vakinaista nimitystä

Apulaisprofessorin viranhoitoa haittasi, että määräys oli annettu toistaiseksi viran täyttämiseen saakka. Joulukuun hallintokollegion istunnossa 18.12.1974 käsiteltiin asiaa asiantuntijalausuntojen pohjalta. Asiantuntijoina olivat toimineet professori Annika Takala ja professori Erkki A. Niskanen. Hallintokollegio katsoi yksimielisesti minut päteväksi. Sen perusteella sihteeri Matti Halonen teki esityksen opetusministeriölle nimityksestäni kutsusta kasvatustieteen apulaisprofessorin virkaan.

Opetusministeriö ei viivytellyt asiaa, vaan 16. tammikuuta 1975 teki asiasta päätöksen ja nimitti minut 1.2.1975 lukien. Opetusministerinä oli tuolloin Ulf Sundqvist.

Apulaisprofessorin toimenkuva rakentui perinteisesti tutkimuksen ja opetuksen varaan. Keskeisenä viran täytön perusteena oli tieteellinen kelpoisuus, jota oli osoitettu tieteellisillä tutkimuksilla. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi, että tuolloin ainoan apulaisprofessorin osalta edellä mainittu toimenkuva ei toteutunut. Syystä tai toisesta kertyi hyvin pian erilaisia hallinto- ja yhteistyötehtäviä, joista oli vaikea kieltäytyä, koska ne liittyivät laitoksen kehittämiseen. Elokuussa 1974 ensimmäisessä opettajankokouksessa minut valittiin laitoksen johtajaksi. Se merkitsi, että laitosneuvosto vei aikaa. Pian huomasin olevani opetusharjoittelun ohjauskunnassa. Joensuun korkeakoulun rakentamisen neuvottelukunta valitsi kaupunginjohtaja Leo Metherin ohella minut jäseneksi. Korkeakoulun hallintoelimet vaativat oman osansa; vuonna 1975 olin osastoneuvoston jäsen ja hallintokollegion varajäsen. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö valitsi uudeksi jäseneksi. Mikkelin läänin kouluosasto piti kokouksia opetuksen ja ohjauksen kehittämiseksi jne.

Useimmat näistä luetelluista tehtävistä merkitsivät kokouksia muualla kuin Savonlinnassa: Joensuussa, Mikkelissä, Helsingissä jne. Voi tietysti puhua verkostoitumisesta ja yhteistyökumppanien saamisesta, mutta aika on rajallista. Samalla piti suunnitella omaa opetustaan ja muita kehittämishankkeita, kuten avointa korkeakoulua, koska kysyntää oli paljon. Oli päiviä, jolloin menin työhuoneeseen kahdeksalta ja aloin kirjoittaa luentomonistetta. Tuskin sain aikaan otsikon ja pari riviä, kun puhelin soi. Illalla kuuden paikkeilla muut asiat olivat ohi, mutta kirjoituskoneen paperilla edelleen vain ne aamun kaksi riviä.

Opetuksen suunnittelu kasvavaa opiskelijamäärää vastaavaksi aiheutti henkilökunnassa melkoisia paineita. Tilapäisiä päteviä sijaisia oli Savonlinnasta vaikea löytää. Silloin ratkaisuna oli aluksi ylitunnit ja samaan aikaan uusien opettajien rekrytointi. Välillä tuntui siltä, että liian monet asiat kulkivat samalla tavoin kuin seminaarihallinnon aikaan yhden henkilön kautta lähtien budjetista ja päätyen ruohonleikkuukoneen huoltoon. Joku voisi kai sanoa, että se on mielenkiintoista. Kyllä se sitäkin oli, mutta joskus liiankin mielenkiintoista.


Kehitetäänkö vai eikö kehitetä?

Hyvin mielenkiintoinen kehittämishanke oli syntynyt Savonlinnassa jo edellisinä vuosina, nimittäin musiikkitoiminnan kehittäminen. Olihan Savonlinnan oopperajuhlat keskeinen kesätapahtuma, mutta suunnitelmat olivat tähtäämässä monipuolistumiseen nimenomaan koulutuksen suuntaan. Suunnitelma sai eri tahot innostumaan asiasta, ja tammikuussa 1975 Savonlinnan kaupungin edustajat kävivät opetusministeri Ulf Sundqvistin luona kertomassa suunnitelmasta konkreettisen ehdotuksen. Lähetystössä olivat mukana maaherra Viljo Virtanen, Savonlinnan kaupungin valtuuston puheenjohtaja, kansanedustaja Väinö Turunen, kaupunginjohtaja Vesa Reinikainen, musiikkijohtaja Kyösti Haatanen, oopperajuhlien taiteellinen johtaja Martti Talvela, musiikkiopiston rehtori Pentti Savolainen, oopperajuhlien pääsihteeri Paavo Suokko, eläinlääkäri Olli Sorvettula sekä kansanedustaja Aili Laitinen. Savonlinnan kaupunginhallitus pyysi minut laitoksen edustajaksi.

Savonlinnaan suunnitteilla olleen kolmilinjaisen musiikki-instituutin opetuksen oli määrä olla korkeakoulutasoista. Se valmistaisi peruskoulun musiikinopettajia – yhteistyössä Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen kanssa – orkesterimuusikoita, kuoronjohtajia, ooppera-, oratorio- ja liedlaulajia ja erilaisten yhtyeitten ohjaajia sekä antaisi cum lauden tasoista opetusta musiikkitieteissä.

Suunnitelma oli erittäin hyvä, se olisi todellinen piristys Savonlinnan talvikauteen ja vaikuttaisi konserttitoimintaan ratkaisevasti. Martti Talvela oli innostunut asiasta ja korosti, että koulutuksen täytyy olla korkeatasoista. Hän oli tukemassa yhteistyötä opettajankoulutuslaitoksen kanssa; olihan hän itse valmistunut kansakoulunopettajaksi Savonlinnan seminaarista.

Opetusministeri Sundqvist suhtautui asiaan erittäin myönteisesti ja lupasi, että toimikunta voitaisiin asettaa jo kuluvan kevään aikana. Lähetystö oli tyytyväinen saamaansa vastaanottoon; olihan mukana koko Mikkelin läänin tuki maaherraa myöten.

Toinen kehittämishanke, joka pyrki selvittämään taideterapeuttikoulutusta yhteistyössä Savonlinnan sairaanhoito-oppilaitoksen kanssa, alkoi hahmottua syksyllä 1974, ja keskusteluja jatkettiin keväällä 1975.

Yllättävää oli, että tammikuun lopussa edellä mainittu kehittämiskeskustelu yritettiin saada problemaattisiksi ja lopettaa vapaa keskustelu laitoksen kehittämisestä. Nämä ovat kaksi esimerkkiä siitä korkeakoulupolitiikasta, jota harjoitettiin 1970-luvulla. Silloin kun kriittinen keskustelu ja sananvapaus tukahdutetaan, ei voi kehittämisestä puhua. Historiaa voi joskus pohtia ja aprikoida, mitä olisi tapahtunut, jos musiikki-instituutti olisi perustettu. Sen johdossa olisi ollut kansainvälinen taiteilija Martti Talvela, joka yhdessä Savonlinnan oopperajuhlien kanssa olisi taannut toiminnan tuloksellisuuden. Mitä olisi tapahtunut, kun Martti Talvela ja laitoksen opiskelijoista esimerkiksi Petri Tiili eli Pelle Miljoona olisivat kohdanneet


Kehittäminen jatkuu

Joensuun korkeakoulun rakentamisen neuvottelukunta otti huomioon Savonlinnan laitoksen kasvun. Siinä olivat mukana Joensuun ja Savonlinnan kaupunginjohtajat, opetusministeriön ja valtiovarainministeriön edustajat, arkkitehteja ja suunnittelijoita. Savonlinnan laitoksen opetustiloja oli korjattu 1970. Vuoden 1975 talousarviossa oli varattu rakennusten korjaus- ja muutostöihin 340 000 markkaa. Tavoitteena oli laajentaa laitosta vuoteen 1979 mennessä n. 2800 m2. Uusien rakennusten sijoittaminen laitoksen mäelle ei ollut ihan yksinkertainen asia. Olihan alueesta melkoinen osa puutarhaa. Ei myöskään haluttu tehdä uutta "hammasta" seminaarinmäelle, kun Saimaan selältä katsoen päärakennus antoi helposti tällainen vaikutelman. Toisaalta kyse oli urbaanista ympäristöstä, jonka pitäisi sietää tiheä rakentaminen. Lopulta päädyttiin mataliin rakennusratkaisuihin, jotka eivät herätä Saimaalta katsottuna massiivista vaikutusta. Liikuntatilatkaan eivät olleet vaikea ratkaisu, kun puutarhan omaleimaisuutta haluttiin säilyttää mahdollisimman paljon. Sen sijaan liikuntatilojen koko ja kustannusjako keskustelutti monta vuotta.

Suunnitelmista putosi melko alkuvaiheessa ns. raskaan laboratorion rakentaminen, mikä merkitsi sitä, että osa aineenopettajankoulutuksesta tapahtuisi Joensuussa. Tätä ei välttämättä pidetty hyvänä ratkaisuna, mutta se oli osaratkaisu, jolla vauhditettiin uusien suunnitelmien laadintaa ja kotitalous-tekstiilityön yhdistelmän purkamista.


Lieveilmiöitä

Lukuvuoteen 1974–1975 sisältyi melkoista dramatiikkaa, kuten edellä on käynyt ilmi. Ylioppilaspolitiikka näkyi selvästi opiskelijapiireissä. Erityisen huomion kohteena oli lastentarhanopettajankoulutus, jossa poliittiset vastakohdat kärjistyivät niin opettajien kuin opiskelijoiden välillä. Asiat etenivät kansanedustajien tietoon ja eduskuntakysely oli viittä vaille valmis.

Mielenkiintoinen kohta olivat omat luentoni syyslukukauden 1974 alussa. Eräs aktiivinen opiskelijapoliitikko odotti noin kolmen viikon ajan ennen luentojen alkua aamulla kello 8 ja sanoi, mitä ja miten asioita tulisi käsitellä. Kun kerroin, että yliopiston opettajalla on tutkimuksen ja opetuksen vapaus, hän oli sitä mieltä, että muutos tulee. Kolmen viikon jälkeen hän nähtävästi väsyi kiipeämästä aamuisin seminaarinmäelle ja keskittyi muihin tehtäviin.

Kolmas esimerkki lieveilmiöistä oli poliittinen sitoutuneisuus myös yliopistojen virantäytössä. Asiasta ei välttämättä puhuttu julkisuudessa. Kysyin tuolloin yhdeltä professorin virkaa hakeneelta, missä vaiheessa silloinen melko pitkä täyttöprosessi oli ja millaisia mahdollisuuksia hänellä oli. Hän vastasi, että asia oli kunnossa Tamminiemeä myöten, sieltä oli näytetty vihreää valoa. Samantyyppistä keskustelua poliittisen jäsenkirjan vaikutuksesta viran saamiseen käytiin myös Savonlinnassa, osin lehtien palstoilla, pääosin yksityistilaisuuksissa. Jälkeenpäin voi todeta, että omalla kohdallani arvioinnit vaihtelivat melkoisesti.

Toki muitakin lieveilmiöitä oli, kun koulutusorganisaatio muuttui ja sitä muutettiin. Lieveilmiö, joka vaivasi kaikkia sivukorkeakouluja, oli hallinto. Edestakainen matka Savonlinnan ja Joensuun välillä on n. 300 kilometriä, Kajaanin ja Oulun välillä se on yli 380 kilometriä. Laitosneuvosto toimi aluksi vitkaan eikä osastoneuvostossa ollut laitoksen edustajaa. Oli puhetta osaston kokousten vuorottelusta, mutta vain puhetta. Hallinnon delegointi ei lähtenyt liikkeelle, joten kilometrejä kertyi ja aikaa meni.


Yhteistyö takaa tulevaisuuden

Lukuvuonna 1974–1975 tehdyt muistiot ja KTS- ja PTS-suunnitelmat olivat Savonlinnan opettajien aktiivisia ehdotuksia laitoksen kehittämiseksi. Koulutustehtävä oli annettu liian laajaksi, joten resurssipula oli valtava olipa kyseessä professorit, lehtorit, muu henkilökunta tai toimitilat. Koulutuksellinen tasa-arvo edellytti resurssoimista. Kun nyt maaseutu tyhjenee, 1970-luvulla koulutuspaikkojen säilyttäminen oli oikea toimenpide.

Huolimatta moninaisista tehtävistä apulaisprofessorin virassa oli ilo huomata, että laitoksen kehittämiseen löytyy innokkaita yhteistyön tekijöitä niin laitoksen sisältä kuin sen ulkopuolelta. Juuri nämä innokkaat toivat arkipäivään sen mielekkyyden, jolla jaksoi oman työnsä tehdä. Pidettiin yhteisiä kala- ja saunailtoja, pikkujouluja, retkiä jne. muista pienemmistä tapaamisista puhumattakaan.

Työhuoneeni ikkunasta avautui Savonlinnan kaupunki ja Saimaan siniset vedet. Kaiken sen kruununa oli Olavinlinna, joka antoi historian tutkijalle konkreettisesti laajan näkökulman asioihin, kun päivittäiset asiat tahtoivat peittää näkyvyyden. Siksi toivotan Savonlinnan opettajankoulutuslaitokselle menestyksen vuosia uudella vuosituhannella.


Nykyistä Savonlinnan opettajankoulutuslaitosta katsoessa voi ilomielin todeta monien 1974–1976 laadittujen suunnitelmien toteutuneen. Koulutuksesta ei tullut umpikujaa, kasvatustieteessä opinnot voivat jatkua väitöskirjaan saakka. Professorien ja koko henkilökunnan määrä on kasvanut. Toimitilat ovat laajentuneet. Yhteistyö paikkakunnan oppilaitosten välillä on toteutunut laajasti, kuten aikoinaan ehdotin mm. kieli-instituutin osalta. Ongelmiakin on, mutta nehän on tarkoitettu ratkaistaviksi.


Kirjallisia lähteitä

Muistio Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksen ongelmista ja kehittämisestä. PM/ 03.10.1974. Painamaton.

Kasvatustieteen opetuksen ja tutkimuksen kehittäminen Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa. Muistio 15.10.1974. Painamaton.

Kasvatustieteen KTS-suunnitelman puitteet 1975–80. Savonlinnan opettajankoulutuslaitos. Painamaton.

Joensuun korkeakoulu. Hallintokollegion pöytäkirjat 1974, 1975.

Valtioneuvoston päätökset 1974, 1975.

Martti T. Kuikan arkisto. Saapuneet kirjeet 1974–78.

Sanomalehdet. Itä-Savo 1975, 1978; Karjalainen 1975; Savon Sanomat 1975, 1978.

Etusivu

Sisällys

Hakemisto <Edellinen Seuraava>

jyo.gif (1438 bytes)

Savonlinnan opettajankoulutuslaitos 2003Erkki.Savolainen@joensuu.fi