Etusivu

Sisällys

Hakemisto <Edellinen Seuraava>

Katja Kiviniemi

Ohikulkutietä pitkin elämään?
Opiskelijan puheenvuoro



Kirjoittaja opiskelee luokanopettajaksi Savonlinnan opettajankoulutuslaitoksessa.
(Kuva: Petri Järvisalo.)


Tulosta PDF (s. 181–184)

Sivun väliotsikot:
Suuri opintoviikkojahti
| Suorita, suorita! | Minun opintoni, minun kurssini, minun pääomani | Opettajaksi kasvamassa | Opiskelija kotiaan etsimässä

__________

Elämä alkaa sitten kun tutkinto on takataskussa ja työpaikka taattu. Oikea elämä on sitä, että on oma perhe ja omakotitalo. Kuulostavatko nämä väitteet tutuilta? Tuleekohan työelämässä koskaan ikävä huolettomia opiskeluaikoja? Muistuvatko mieleen silloin tenttikiireet, epävarmuus ammatinvalinnan sopivuudesta, olemassaolon tuska ja elämänjano? Mikään elämänvaihe ei ole alituista auringonpaistetta tai pelkkää ukkosmyrskyä. Se elämänvaihe, jota nyt voi pitää välivaiheena oikeaan elämään, muistuu ehkä joskus mieleen onnellisen huolettomana ja jännittävänä aikana. Onko opiskeluaika ohikulkutie oikeaan elämään vai olisiko silläkin jotain annettavaa?


Suuri opintoviikkojahti

Tentti meni läpi! Jollakin opiskelijalla ropsahtaa kohta kaksi opintoviikkoa opintorekisteriin. Toisella opiskelijalla alkaa samana päivänä tuskainen lukeminen uusintatenttiin. Opintoviikkojen metsästys käy välillä kiivaaksi. Mistä saisi sen yhden puuttuvan opintoviikon kasvatustieteen syventäviin opintoihin? Näyttää siltä, että monet opiskelevat opettajankoulutuslaitoksessa vain niiden 160 opintoviikon tähden. Kun on opintoviikot kasassa, alkaa elämä hymyillä.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että opintoviikkojen haaliminen ei vielä takaa aitoa oppimista. Miten monesti olenkaan selaillut tenttikirjan vain päästäkseni tentistä läpi. Sen suurempaa painoa ei jää sille, että reflektoisin asiasisältöjä oman opettajuuteni kannalta tai yrittäisin soveltaa niitä käytäntöön. Teoria jää kirjahyllyyni pölyttymään, kun kirmaan opetusharjoitteluun suunnittelemaan innovatiivisia oppitunteja. Vaarana on, että kasvatustieteen opinnot jäävät irrallisiksi tiedon hippusiksi, joilla voi päteä Trivial Pursuitissa. Syntyykö minulle kasvatusnäkemystä? Jäävätkö opitut tiedot elämään ja antamaan neuvoja, kun kohtaan ongelmia luokkatilanteessa? Opiskelukiireiden keskellä ei aina ehdi pysähtyä pureskelemaan tietoa tai löytää sille käytännön sovelluksia. Oppiminen on usein näennäisoppimista.


Suorita, suorita!

Opiskelijan elämä kietoutuu monesti suoritusten ympärille. Tarvittavat opintoviikot raapaistaan kasaan mahdollisimman nopeasti, kunhan vain saadaan kurssit pois alta ja valmistutaan. Neljä vuotta ja ulos tuntuu olevan myös laitoksen suunnitelma opiskelijoiden varalle. Näin siksi, että rahoja valtiolta tippuu vain valmistuneista opiskelijoista. Me pitkän linjan opiskelijat emme ole laitokselle hyödyllisiä.

On lyhytnäköistä potkia opiskelijoita jo raakileina ulos työelämään. Jo muutamassa vuodessa näkyvät loppuunpalamisen ensimmäiset merkit nuorissa opettajissa. Työelämä ei ehkä ollutkaan niin ruusuista kuin kuviteltiin. Vapaa-aikaa ei enää ole juuri nimeksikään ja vastuussa töistään on muillekin kuin itselleen. Olisiko sittenkin pitänyt opiskella pitempään? Vaikka joutuukin elämään kapeammalla leivällä, löytyy pidemmästä opiskeluajasta paljon etuja. Voi opiskella useampia sivuaineita, pureskella oppimaansa tietoa, hankkia elämänkokemusta harrastuksista, kuvitella aikuistuvansa, kirjoitella esseitä opettajankoulutuslaitoksen juhlakirjoihin... Mutta toivottavasti en kirjoita 100-vuotisjuhlakirjaan enää opiskelijan näkökulmasta!

Luulen saavani paremmat valmiudet työelämään opiskelemalla pidempään. Laajentamalla tutkintoani saan ainakin mahdollisuuden tehdä muutakin kuin opettajan töitä. En syytä opiskelijoiden hiillostamisesta pelkästään yliopistoja. Taustalla on suoritusyhteiskunta kovine vaatimukseen. Tässä ajassa on oltava tehokas, aikaansaava, pätevä, kokenut – ja nuori. Mission impossible.


Minun opintoni, minun kurssini, minun pääomani

Uuden oppiminen voi olla riemullinen tapahtuma. Kerrankin pysyin pystyssä luistinjäällä, kun varsahyppyjä harjoiteltiin! Ompelemistani housuista tuli käyttökelpoiset, kun ei syynää saumoja suurennuslasilla. Tunnistan jopa viherpeipon laulun tätä nykyä! Joskus opiskelu on kuitenkin silkkaa tervanjuontia. Mieluummin lähtisi ulos kevätauringon paisteeseen kuin homehtuisi luennolla, ja mukavampaa olisi mennä nukkumaan kuin lukea tenttiin.

Mistä löytää opintoihin mielekkyys silloinkin, kun kurssin sisältö ei jaksa kiinnostaa tai luennot menevät yli hilseen? Aika monesta asiasta voi kiinnostua, kun tarpeeksi yrittää. Jos löytää yhdenkin asian, miksi hyötyy kurssin sisällöstä, on jo helpompi asennoitua positiivisesti opiskeluun. On kuitenkin realismia, että kaikki ihmiset eivät pidä kaikista aineista – sehän olisi sula mahdottomuus. Priorisoinnin tärkeydestä ei puhuta turhaan. Pitäisikö minunkin tunnollisen opiskelijan joskus mennä sieltä, missä aita on matalammalla? Tai etsiä veräjä ja luikahtaa siitä? Niihin asioihin, joita pitää itsensä kannalta tärkeinä, voikin sitten panostaa enemmän. Opiskeluaikojeni suurimpia oivalluksia on ollut se, ettei tenteistä aina tarvitse saada kolmosia. Numerot eivät edes kerro oppimisesta tuon taivaallista. Koskakohan numeroarvostelusta älytään luopua?


Opettajaksi kasvamassa

Opiskelen opettajaksi. Mietin monesti, onko minusta tähän työhön. Vaatimukset työelämän suunnalta ovat kovat: täytyisi olla luova, empaattinen, jämäkkä, yhteistyökykyinen, ongelmanratkaisutaitoinen, lahjakas vähän joka asiassa... Antakaa armoa! Eihän yksi ihminen voi kaikkeen pystyä! Onneksi ei tarvitsekaan. Toivon, että tulevaisuuden koulussa tehdään enemmän yhteistyötä ja hyödynnetään erilaisten opettajien taitoja ja ideoita yhteisen edun saavuttamiseksi. Miksi pantata ideoitaan ja kykyjään, kun niistä voi olla iloa monelle?

Kysymys kuuluu, kouluttaako opettajankoulutuslaitos meistä hyviä opettajia. Antaako opettajankoulutuslaitos meille ne valmiudet, joita tulevaisuuden kouluissa tarvitaan? Tuleeko meistä näillä opeilla valmiita opettajia? Tuskinpa kukaan maisterinraakile on vielä pätevä opettaja ennen kuin työelämä on häntä koulinut vuosia. Itse toivon, etten koskaan kokisikaan itseäni valmiiksi. Sehän olisi vain itsepetosta: kehittyä voi aina.

Opettajan tärkein työkalu on hänen oma persoonansa, senhän me kaikki tiedämme. Miten tuota työkalua sitten voisi kehittää? Itsetutkistelu ei aina ole helppoa. Miksi käyttäydyn näin? Miksi hermostun tällaisten ihmisten seurassa? Miksi tilanne luokassa meni ihan toisin kuin kuvittelin? Vaikeita kysymyksiä. Väitän, että itseensä tutustuminen kannattaa aina. Se vie aikaa ja on välillä tuskallista, mutta pääoma, jonka siitä saa, lämmittää mieltä huomattavasti enemmän kuin luokanopettajan lähtöpalkka. Pikavastauksia elämän suuriin kysymyksiin on näköjään turha odottaa. Kypsymiselle on annettava oma aikansa.

Opiskeluni ovat venyneet, koska harrastan yhtä ja toista opiskelun lisäksi. On lauluopintoja, yhdistystoimintaa ja seurakunnan rientoja – Timppa-risteilyjä unohtamatta! Kaikki harrastukseni ovat olleet antoisia, enkä kadu yhtään, että olen haaskannut kallista opiskeluaikaani niihin. Harrastusteni kautta olen oppinut opettajan työnkin kannalta tärkeitä taitoja, tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut elämänkokemusta. Eipä sitä liikaa vieläkään ole, olenhan vielä nuori tytönhupakko, jonka ajatuksia ei kannata liian vakavasti ottaa!


Opiskelija kotiaan etsimässä

Monesti opiskelijan elämä on jatkuvaa reissaamista paikkakunnalta toiselle. Opinnot rautatien toisessa päässä, kotiväki tai kumppani toisessa. Viikosta suuri osa menee kiskojen tai maantien päällä. En liene ainoa, joka tuntee olonsa kotoisimmaksi juuri matkalla jonnekin, tien päällä, ei vielä missään.

Kuitenkin pidän tärkeänä kotiutumista opiskelupaikkakunnalle. Ylempää korkeakoulututkintoa suoritetaan omassa opettajankoulutuslaitoksessamme keskimäärin 4,7 vuotta, toisin sanoen merkittävä osa nuoruusajasta. On ollut ihanaa sisustaa omaa kotia opiskelupaikkakunnalle, vaikka se väliaikainen olisikin. Opiskelijaboksin voi muuttaa kodiksi pienelläkin budjetilla. Ei tästä kaupungista tarvitse päästä pois niin nopeasti kuin suinkin! Opiskelija, katso ympärillesi! Montako näin kaunista kaupunkia tiedät syksyn kuulaina ruskapäivinä tai kevätauringon kimmeltäessä Pihlajavedellä? Kannattaisiko joskus viettää Savonlinnassa myös viikonloppuja? Mitä enemmän olen tutustunut paikallisiin ihmisiin, sitä rakkaammaksi tämä kaupunki on minulle käynyt.

Jaaha. Opettajankoulutuslaitoksen iltavahtimestari kävi jo kysymässä, tarvitsenko makuualustaa ja -pussia yöpymiseen. Paras lähteä löntystelemään alas yliopistonmäeltä ja jättää maailman parantaminen tältä päivää. Terveisiä vain kurssikavereilleni sinne työelämään!

Paljonkohan tällä kirjoituksella muuten saisi opintoviikkoja?
 

Etusivu

Sisällys

Hakemisto <Edellinen Seuraava>

jyo.gif (1438 bytes)

Savonlinnan opettajankoulutuslaitos 2003Erkki.Savolainen@joensuu.fi