Etusivu l Sisällys l Hakemisto l <Edellinen l Seuraava>


6 Dialogisuus ja aito kohtaaminen ohjausprosessissa (2/3)
 

Raimo Silkelä

Aito kohtaaminen opetusharjoittelun ohjaamisessa


Tällä sivulla:
Johdanto l Mikä on kohtaamisen ja dialogisuuden välinen suhde? l Mikä on kohtaamisen eettinen merkitys? l Aito kohtaaminen ohjausprosessissa l Linkkejä


Johdanto

Kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista. Voidaan puhua minuuttamme rikastuttavasta kohtaamisen ihmeestä, mutta toisaalta jokapäiväinen ja kiireinen elämänrytmimme on täyttä epäkohtaamista, ohituksia ja pinnallisuutta.

Tässä artikkelissa pohdin, mitä aito kohtaaminen on ja mikä on sen merkitys? Mikä on dialogisuuden ja kohtaamisen välinen suhde? Mikä on kohtaamisen eettinen merkitys? Lopuksi pohdin kohtaamisen merkitystä opetusharjoittelun ohjauksen näkökulmasta. Mielestäni ohjaajalla on oltava näkemys ns. hyvästä ohjauksesta, vaikka hän ei lopulta ehkä tiedäkään, mitä hyvä varsinaisesti on. Kirjoitukseeni olen saanut virikkeitä erityisesti Martin Buberin (1878–1965) ja Emmanuel Levinasin (1906–1995) dialogifilosofiasta. Dialogia ovat toki käsitelleet filosofisesti monet muutkin, esimerkiksi Mihail Bahtin (1895–1975).

Kohtaaminen liittyy ihmisen maailmassa olemisen ja toiminnan problematiikkaan. Elämäntilanteemme ja elämänmuotomme luovat kohtaamisen kontekstin. Kohtaaminen on vuorovaikutusta, toisen subjektin kohtaamista, jossa interaktioon vaikuttavat muun muassa eläytymiskykymme, tilanneherkkyytemme ja toisen ihmisen kokemistavan ymmärtäminen. (Ks. myös Sarjan artikkelit tässä teoksessa.)

Opetusharjoittelun ohjausprosessissa on kyse tapahtumasta, jossa ohjaajan ja ohjattavan erilaiset maailmasuhteet kohtaavat. Ohjaajan ja ohjattavan kohtaaminen on avautumista toiselle persoonalle. Se on fenomenologis-eksistentiaalisen filosofian näkökulmasta kahden ihmisen ennakkoluulottomien horisonttien yhteensulautumista, Levinasin (1996) dialogifilosofiaa siteeraten "hyppy äärettömyyteen", jonka jälkeen palatessaan maailmaan subjekti kokee sisäisen maailmansa uudenlaisina merkityksinä. Kohtaaminen on minuuden uudenlaista löytämistä toisen ihmisen hyväksymisen kautta. Aito kohtaaminen on tila, joka merkitsee merkityksen täyteyttä ja ajattomuutta.

Martin Buberin mukaan toisen ihmisen aito, ainutkertainen kohtaaminen tarkoittaa sellaista yhteyttä kohdattavaan, jossa olemme kohtaamisen virrassa koko olemuksellamme. Buber käyttää dialogifilosofiassaan kahta perussanaparia minä–sinä ja minä–se. (Buber 1986, 25–27.) Minän yhteys sinään on kohtaamisessa välitön, jolloin minän ja sinän välillä ei ole mitään käsitteellistä, ei pyrkimystä, ei pyydettä eikä ennakointia. Sinä on minän ylittävä olemisen mysteeri. (Värri 2000, 63–92.)

Kohtaamiset eivät järjestäydy maailmaksi, mutta jokainen niistä takaa sinun liittyneisyytesi maailmaan. Maailma, joka sinulle näin näyttäytyy, on epäluotettava, koska se ilmenee sinulle aina uutena, ja et voi saada sitä sanoihin; sillä ei ole tiheyttä, koska kaikki läpäisee siinä kaiken; sillä ei ole kestoa, koska se tulee myös kutsumatta ja katoaa vaikka pitäisimme siitä kiinni; se ei ole havainnollinen, jos tahdot tehdä sen sellaiseksi, menetät sen. Se tulee, ja tulee hakemaan sinua; jos se ei saavuta sinua, kohtaa sinua, niin se katoaa; mutta se tulee uudestaan, muuntuneena. Se ei ole sinun ulkopuolellasi, se koskettaa sinun perustaasi, ja jos sanot ’sielu minun sielustani’, et ole sanonut liikaa; mutta varo tahtomasta sijoittaa sitä sieluusi – silloin tuhoat sen. (Buber 1993, 55–56.)

Tämä runollinen katkelma paljastaa minä–sinä -suhteen maailmana, joka olennaisesti poikkeaa minä–se -suhteen järjestetystä, objektivoidusta, representoidusta, hallitusta ja pakotetusta maailmasta. Minä–sinä -suhteessa ihmisen osallisuus maailmaan tulee esille välissäolemisen kautta, joka on minään, egoon, palautumatonta ja todellisuuteen sinänsä pääsemätöntä välitilaa minän ja sinän välillä. Tässä välitilassa on henki, jossa ihminen elää, kuten Buber ilmaisee. Buber vertaa henkeä kieleen: samoin kuin ihminen ei vain puhu kieltä ja kieli ei ole ihmisessä, vaan ihminen on kielessä. Samoin henki ei ole ihmisessä, vaan minän ja sinän välillä ja ihminen on hengessä. Tämä välitilassa oleva ihminen, sinään suhteessa oleva ihminen, on Buberin käsitteistössä persoona erotuksena erottautuneesta ja riippumattomasta yksilöstä. (Kupiainen 1994.) Värri (2000, 65) tiivistää saman asian seuraavasti:

Alussa oli suhde (Beziehung). Ensisijainen ei ole Minä eikä Sinä, vaan kohtaaminen (Begegnung), ja siinä kahden kohtaavan välille syntyvä tila, johon Buber viittaa saksankielisellä termillä Zwischen – välillä oleva, välitila. Kohtaaminen välittömässä tapahtumassa syntyvä välitila on molemminpuolisuutta (Gegenseitigkeit), joka ei ole kummankaan kohtaavan subjektin aikaansaannosta. Buberin välitila on ihmisen eksistenssissä perimmäistä – se antaa perustan niin Minälle, intersubjektiivisuudelle kuin etiikallekin. Se on redusoimaton ontologinen lähtökohta, joka mahdollistaa ulospääsyn individualismin ja kollektivismin joko – tai -umpikujasta, joka esittää ihmisen persoonallisen olemassaolon ja vastuun toteutumisen.

Jokaisesta sinästä täytyy yhteystapahtuman ohimentyä tulla se, koska yksilöinä olemme minä–se-suhteessa maailmaan. Kokeminen tietyssä ajassa ja paikassa, historiassa ja yhteiskunnassa, on minä–se-suhteen olennaisin olemassaolontapa. Minä–se-suhteessa minä tarkoittaa itsekeskeisyyttä. Minä on tällöin tietoinen itsestään kokemisen ja käyttäytymisen subjektina. Kohtaan ja koen toisen välittömästi, mikäli hän haluaa jakaa kanssani yhteisen lohkon ajasta ja tilasta. Tämä edellyttää kahden tietoisuudenvirran kohtaamisen samanaikaisuutta.

Konkreettisessa opetusharjoittelun ohjaustilanteessa riittää, että minä–sinä -suhde yhdistää ohjaajaa ja ohjattavaa. Tällöin ohjaussuhde on avoin, myönteinen ja varaukseton. Ohjauksen osapuolet ovat vastaanottavaisia ja sitoutuvat ohjaustilanteeseen. Tällaisessa kohtaamisessa toteutuu mahdollisuus antaa sinän olla toinen minä. Tällöin sinä ilmenee persoonana ja tulee itsestään tietoiseksi subjektiivisuutena. (Buber 1986, 36.) Minän ja sinän kohtaaminen on aina luovaa ja ennalta-arvaamatonta, ainutkertaista molemminpuolisuutta.

Myös Emmanuel Levinasin mukaan olemme kohtaamisessa jonkin yhteisen osana. Esimerkiksi kahden ihmisen virtaava minuus muodostaa jakamattoman ykseyden. Filosofisena käsitteenä kohtaaminen kuvaa Levinasin (1996, 8) mukaan jokaisen ihmisen perussuuntautumista maailmaan. Kyseessä on minun suhteeni toiseen/toisiin. Tässä Levinasin näkemys eroaa Buberin dialogifilosofiasta, koska Levinas näkee kohtaamisen lähtökohtana toisen ihmisen "toiseuden" tunnustamisen ja arvostamisen. Kohtaaminen siis liittyy Levinasin filosofiassa eksplisiittisemmin ruumiillisuuden ja vierauden kysymyksiin.

Onnistuneessa opetusharjoittelun ohjaussuhteessa kohtaaminen on yleensä ohjaajan taholta enemmän tai vähemmän ennalta suunniteltu kokonaisvaltainen prosessi ja toisaalta aina välitön luova tapahtuma, jossa ohjaaja ja ohjattava kommunikoivat kielen välityksellä mutta kohtaavat toisensa myös ei-kielellisen viestinnän välityksellä, jolloin he lukevat myös ei-kielellisiä viestejä, ilmeitä, eleitä ja koko kehon olemusta (Levinas 1996, 147). Tällainen ohjaussuhde ei siis voi olla aito minä–sinä-yhteys, koska ohjauksella on aina jokin suunta ja tarkoitus – intentio –, jota ohjaaja ohjattaviin nähden edustaa.

Ohjausprosessi on kohtaamista, jossa toista ei hallita tiedon avulla vaan läheisyys on eettinen teko, vastuullinen suhde, parhaimmillaan olemista toiselle ja toista varten. On kysymys esimerkiksi siitä, miten tilanneherkästi ohjaaja havaitsee, kokee ja ymmärtää ohjattavan tunteet – ilon, surun, sympatian ja antipatian ja myös ohjaustarpeet. Tärkeää dialogissa on myös läsnäolo, kuuntelu ja kuuleminen.


Mikä on kohtaamisen ja dialogisuuden välinen suhde?

Yleensä dialogilla tarkoitetaan keskustelevaa suhdetta ympäristömme kanssa. Dialogi on kielellistä kanssakäymistä, keskustelua ja yksilön sisäistä vuoropuhelua. Se on aktiivista, vapaaehtoista, vastavuoroista ja reflektiivistä. Dialogi ei kuitenkaan tyhjenny puheeseen vaan se on aina jotain enemmän. Se edellyttää avoimuutta ja suvaitsevaisuutta, ja sen tavoitteena on yleensä vastavuoroisen ymmärryksen asteittainen rakentaminen. Dialogi ei ole kuitenkaan pelkkää vuoropuhelua, vaan siihen osallistujat tulevat vähitellen tietoiseksi paitsi toisen ajattelusta myös omastaan.

Kohtaaminen on dialogisuutta ja yhteisyyttä. Dialoginen maailma mahdollistaa vastuun ja eettisen asennoitumisen. Dialogi on älykkyyttä kuunnella, se on myös tilannetajua ja -herkkyyttä, tunneälykkyyttä ja empatiaa. Kohtaamiseen verrattuna dialogisuuden perusidea on puhua siitä, mitä on koettu, koetusta ja sen laadusta. Dialogisuus on usein tietoisesti intentionaalista, kun taas läheisyys ja kohtaaminen eivät välttämättä palaudu tietoiseen intentionaalisuuteen. Ne eivät palaudu tietoiseksi tiedoksi toisesta (Levinas 1996, 79).

Dialogi on yleensä vastavuoroinen prosessi, jossa dialoginen tarkastelun kohde sijoittuu kummankin henkilön todellisuuskokemukseen ja kontekstiin. Dialogi on välimatkan ottamista omaan minuuteen. Toisaalta se on vaativaa vuoropuhelua ja edellyttää avoimuutta, suvaitsevaisuutta ja toisen ihmisen toiseuden tiedostamista ja kunnioittamista. Valitettavasti usein harjoittelun yhteydessä ei ole riittävästi aikaa luoda rakentavaa kohtaamissuhdetta. Dialogi voi olla alistavaa ja osa vallankäyttöä. Valta turmelee ohjaussuhteita. Autoritaarinen ohjausasenne on dialogisuuden ideaalin vastainen.


Mikä on kohtaamisen eettinen merkitys?

Kohtaamiseen liittyy aina eettinen vastuu. Aidossa minä–sinä -suhteessa toinen on toiselle vastuullinen toinen eli toinen minä, ei siis pelkkä se (Buber 1996, vii). Minä–sinä on Buberin ontologiassa samanaikaisesti sekä eräänlainen olemisen alkuyhteyden kuvauskategoria että ideaali, joka osoittaa tien eettisyyteen, ihmisen kasvuun ja persoonaksi tulemiseen. Ohjaajan ja opiskelijan välinen vuorovaikutussuhde saattaa olla vääristynyt ja epäsymmetrinen ohjaajan valta-aseman vuoksi. Laskelmoiva tai omistava asenne sekä keinot ja pyrkimykset ovat molemminpuolisen kohtaamisen este (Buber 1996, 1–18).

Värri (2000, 67) toteaa, että kohtaamisessa koettu molemminpuolisuus mahdollistaa yhdessä koetun tapahtuman elämisen myös toisen ihmisen näkökulmasta. Dialogisuutta ei kuitenkaan pidä samaistaa empatiaan (Einfühlung), joka on Buberin mukaan välittömän elämismaailman abstrahoimista, sekä oman että toisen konkreettisen läsnäolon eliminoimista nykyhetkisestä tilanteesta. Abstrahoiva empatia on omien tunteiden heijastamista empatian kohteeseen, oman itsensä kuvitteellista siirtämistä toisen paikalle. Se on siis toisen muotoilemista itsemme mukaiseksi, viime kädessä esineellistämistä.

Samoin kuin Buberilla, Levinasilla etiikan perusta on dialogisessa kohtaamisessa. Kyseessä on luottamuksen etiikka, jossa ihminen lahjoittaa omaa olemistaan toisen hyväksi. Etiikka on sitä, että toinen, absoluuttisena toisena kuin minä itse, kyseenalaistaa sen mitä minä olen, sen että minulla on oikeus olla. (Levinas 1996, 27.) Toinen ihminen absoluuttiseesti toisena ei ole redusoitavissa osaksi totaliteettia. Toinen on ja pysyy minulle salaisuutena, mysteerinä.

Levinasille ihminen on substanssi, kasvot (ransk. visage). Kasvot ovat filosofinen käsite, jolla Levinas (1996, 79) tarkoittaa kaipaamisen ja haluamisen kohdetta ja myös sitä, mikä toisessa on ilmaisevaa. Tässä mielessä koko ihmiskeho on enemmän tai vähemmän kasvot. Kasvot ovat abstrakti, transsendentti, ääretön toinen. Kasvot ovat metaforisesti haavoittuvuutta ja alastomuutta. Kasvojen abstraktisuus on vierailua ja saapumista. (Levinas 1996, 113.)

Kasvokkain-tilanne rakentuu toisen kohtaamisesta olemuksena. Toinen koetaan oman itsenään välittömässä tässä ja nyt -kokemuksessa. Kasvokkain suhde on minän rajat ylittävä me-suhde. Koemme toisemme ainutkertaisesti, olemme osallisena toisen biografisessa situaatiossa. Sisäisen ajan kaksi virtaa – sinun ja minun – samanaikaistuvat. Toisen kohtaamisessa olen osallisena ainoastaan silloin, kun antaudun konkreettiseen me-suhteeseen: kasvokkain toisen kanssa. Kokemukseni toisesta on välitön vain niin kauan kuin olen osallisena kokemuksen yhteisessä virrassa. Kun ajattelen tai reflektoin kohtaamiskokemusta, muutun tietoiseksi subjektiksi ja kokemuksen välittömyys rikkoontuu.

Levinasin filosofiassa etiikka ei ole valmis arvojen ja normien järjestelmä, vaan se rakentuu tapahtumakohtaisesti kohtaamisessa toisen kanssa. Toisen kasvojen edessä olen vastuullinen paitsi omasta myös toisen puolesta, toisen vastuullisuudesta. Kasvojen kohtaaminen on suoraa näkemistä ja kuulemista, ei-välitettyä näkemistä. Toisen kasvot ovat portti, toisen ilmestys, josta "äärettömän" valo pääsee totaliteetin piiriin. Samalla päästään irti esineellistetystä toisesta. Toinen näyttäytyy kasvojen kautta minulle äärettömänä ylevyytenä, mutta samalla myös äärimmäisenä alastomuutena, haavoittuvuutena ja puolustuskyvyttömyytenä. Vain Toisen kasvojen kohtaamisen kautta minusta voi tulla eettinen, moraalinen ja vapaa olento, olento joka kykenee häpeään ja olemaan myös nöyrä. Vastuu toisesta lankeaa minulle heti kun toinen katsoo minua, minun edes ottamatta vastuuta hänestä.

Kohtaamisessa toteutuu haluaminen tai kaipaaminen hyveellisyytenä ja vastuullisena kohti toisen ihmisen kasvoja. Kasvot esittävät eettisen vaatimuksen. Ne ovat merkitykselliset itsessään; sinä olet sinä. Vaikka kasvot voidaan tuhota, niitä ei voida pyyhkiä pois. Levinasin (1993, 20–48) mukaan filosofinen eettinen suhde ei ole samalla tasolla olevien minän ja sinän suhde vaan se on epäsymmetrinen: toinen on aina ylempänä kuin minä; toinen ei ole "sinä" vaan "te". Toinen on ensin, käskee ja vaatii minut eettiseen vastuuseen. Olemiseni on olemista toista varten. En ole vastuussa toiselle vain aikomuksistani vaan myös tekojeni seurauksista.


Aito kohtaaminen ohjausprosessissa

Kuten Ojanen tämän kirjan artikkelissaan toteaa, ihmisten välinen vastavuoroisuus, eli itseys ja toiseus, parhaimmillaan mahdollistaa sen, että ihminen osaa suhtautua aidosti toiseen ihmiseen toisena. Ojanen viittaa Buberiin (1993) ja toteaa, että kehittymistä palveleva dialogi on reflektiivinen ja luova prosessi; minä tarvitsen sinua – tullakseni minäksi. Dialoginen ohjaussuhde on kasvatussuhde, jossa ohjaaja on vastuussa siitä, että tekee kaikkensa ohjattavan kasvun edistämiseksi. Hyväksyminen merkitsee toisen ihmisen varauksetonta kunnioittamista ja jatkuvasti muuttuvan todellisuuden oivaltamista. Avoin dialogi edellyttää rohkeutta omaan kaikinpuoliseen kokemiseen sekä avointa ja kiinnostunutta – toisen kuuntelua toisena.

Väisäsen (2003) mukaan Bokeno ja Gantt (2000) määrittelevät termin dialogi yhteistoiminnalliseksi, vastavuoroiseksi, rakentavaksi, kriittis-reflektiiviseksi, osallistuvaksi ja täysipainoiseksi liittymiseksi suhteessa minän, muiden ja maailman kesken. Tällainen käsitteellistäminen sisältää muun muassa tasavertaisen kanssakäymisen, empatian ja aidon kiinnostuksen toisesta ihmisestä, refleksiivisyyden ja reflektiivisyyden, vastavuoroisen osallisuuden ja kollektiivisen tietoisuuden sekä rajoja ylittävän aidon kommunikaation.

Nummenmaa viittaa artikkelissaan Schulmaniin (1978) ja toteaa, että myönteisen keskusteluilmapiirin luomiseksi ohjaajan on ohjaustilanteessa tiedostettava, että ohjattavan kokemus on hänelle todellinen, eikä mitään hänen kokemustaan tulisi väheksyä. Ohjattavaa tulee arvostaa itsensä vuoksi, subjektina ei objektina. Hänen arvojaan tulee myös kunnioittaa. Ohjattavaa on rohkaistava tekemään omat valintansa ja määrittelemään oman kasvattajaminänsä suunta. Täydellisen luottamuksen vallitessa ohjattavan on voitava puhua mistä aiheesta tahansa turvallisesti. Aito ohjaaja tunnistaa myös ohjattavan tähänastiset saavutukset, ilmaisee luottamuksensa hänen kykyihinsä ja tukee aidosti hänen pyrkimyksiään sekä pystyy myötäelämään hänen tunneilmauksiaan.

Dialogi voi laajentaa ja syventää myös ryhmäohjausprosessia. Sarja toteaa artikkelissaan, että pedagogisessa yhteydessä dialogi tulisi nähdä myös mahdollisuutena yhdistää ryhmän jäsenten erilaisia näkökulmia ja tukea ryhmän vuorovaikutteista moniäänistä opiskeluprosessia. Esimerkiksi ryhmäohjaustilanteessa jokin yhteinen oppimistehtävä on tarpeellinen opiskelijaryhmän aidon kohtaamisen, yhteistyön ja dialogisen kehittymisen ehto. Ohjausprosessiin liittyvän oppimistehtävän tulee olla riittävän haastava, jotta ryhmä sitoutuu dialogiin ja oppimiseen. Tällaisissa tehtävissä ryhmä joutuu hyödyntämään jaettua asiantuntemusta, itseohjautuvuutta ja yhteistoiminnallista ryhmäoppimista uuden ymmärryksen saavuttamiseksi.

Kohtaamis-käsitteen pohtiminen auttaa ymmärtämään, mikä on aidon kommunikatiivisen kompetenssin ja toiminnan lähtökohta. Aito kohtaaminen on vaativaa, koska se edellyttää oman minuuden ja omien kokemusten avointa ilmaisua. Dialogi ei siis synny aina aivan itsestään, vaan sille on usein luotava suotuisat olosuhteet esimerkiksi ohjaustilanteessa. Pedagoginen dialogi vaatii kaikkien vuorovaikutuksessa mukana olevien aktiivista mutta vapaaehtoista osallistumista. Toiseksi se vaatii eri osapuolten sitoutumista ja halua ymmärtää toisen näkökulmia ja ajatuksia. Kolmanneksi dialogin on oltava vastavuoroista ja siinä osallistujien on kunnioitettava toisiaan. Omaksi itsekseen tulemisen ja hyvän elämän ideaali, ohjausvastuu ja kommunikaatiokyvyn kehittyminen ovat aidon dialogisen ohjaussuhteen tavoite ja päämäärä.

Kuunteleminen aidossa luottamuksellisessa ja turvallisessa kohtaamistilanteessa merkitsee herkkyyttä ohjattavan kokonaisuudelle – koko hänen olemiselleen. Dialogisuuden näkökulmasta ohjaussuhteen laatu on tärkeämpää kuin ohjattavaan erityisiin ominaisuuksiin kohdistuva ohjaus. Tietoiseksi tuleminen merkitsee ohjattavan yksilön erityisistä tarpeista tietoiseksi tulemista. Ohjaaja voi tiedostaa ohjattavan tarpeet vain toisen osapuolen huomioon ottavassa suhteessa. Ohjattavan aito hyväksyminen edellyttää ehdotonta hyväksymistä ja kunnioitusta. Tällaisen suhteen kautta ohjaaja saa syvemmän tuntemuksen myös ohjauksen yleisistä ehdoista ja hän joutuu tutustumaan myös omien kokemusrajojensa, kykyjensä ja tietämyksensä rajoihin.


Linkkejä

Martin Buberia käsitteleviä verkkosivustoja:

Emmanuel Levinasia käsitteleviä verkkosivustoja:

 


SUOMEN HARJOITTELUKOULUJEN VUOSIKIRJA N:O 1, 2003
Toimitus: Raimo Silkelä l Verkkoversio: Erkki Savolainen