Etusivu l Sisällys l Hakemisto l <Edellinen l Seuraava>


2.2
Teorioita huumorista



Sivun hakusanat
:
Ylemmyydentunto l Huojennusteoria l Inkongruenssiteoria l Morrealin teoria l Clarkin versio l Scrutonin malli l Martinin näkemys
 

Tunnetuimmat huumorin teoriat ovat ylemmyys-, psykologinen vastakohta- ja huojennusteoria, joilla on pyritty selittämään huumoria. Mikään näistä ei kykene yksin selittämään huumoria, mutta niiden yhdistäminenkään ei synnytä kaikenkattavaa "superteoriaa" huumorista. (Knuuttila 1992, 94.)

Laeksen mukaan huumoria on systemaattisemmin ja intensiivisemmin tutkittu 1970-luvulta lähtien, mutta jo Platon ja Aristoteles omana aikanaan pohtivat huumorin olemusta. Heitä voidaan pitää sellaisen teoriasuuntauksen (superiority theory) edustajana, jonka mukaan keskeistä huumorissa on ylemmyydentunto. Aristoteles määrittelee tragedian ja komedian eron siten, että tragedia pyrkii esittämään ihmiset parempina kuin ovat ja komedia huonompina. (Laes 1998, 278). Cornettin (1986, 26) mukaan ylemmyydentuntoinen ihminen tuntee mielihyvää nähdessään itsensä parempana kuin muut. Ylemmyydentunto huumorissa lähenee siis vahingonilon tunnetta.

Freudilainen psykologia suosii huojennusteoriaa (relief theory), jonka mukaan huumori vapauttaa ylimääräistä energiaa ja tuottaa helpotuksen tunteen. Arkipäivän tilanteissa se tulee parhaiten esille tilanteissa, joissa humoristinen elämys johtaa nauramiseen ja sitä seuraavaan miellyttävään ja rentoon olotilaan. Juuri tähän vaikutukseen perustuu huumorin käyttäminen terveydellisiin tarkoituksiin, erityisesti stressin lievitykseen ja sietämiseen. (Laes 1998, 278–279.)

Huumorin teorioina huojennus- ja ylemmyysteoriat eivät ole riittävän kattavia, koska ne keskittyvät vain yksilön psykologisen hyödyn tarkasteluun. Inkongruenssiteoriassa sen sijaan tarkastellaan, mistä huumori syntyy ja mikä on huumorin välttämätön ja riittävä ehto. Teorian mukaan meitä naurattaa, kun havaitsemme samanaikaisesti tai melkein samanaikaisesti toisiinsa yhteen sopimattomia elementtejä. Teoria on kuitenkin ehkä liian yleinen, sillä kaikkia inkongruentteja asioita emme pidä humoristisina vaan ehkä pelottavina tai vihastuttavinakin. Esimerkiksi karhu kylpyhuoneessa on inkongruentti havainto, mutta tilanne ei naurata yhtään, jos joutuu itse kylpyhuoneeseen karhun kanssa. (Morreal 1987; Laes 1998, 279.) Morrealin mukaan huumorin määrittelyn suurin ongelma onkin, että ihmiset nauravat niin monissa tilanteissa: kutitettaessa, joutuessaan vaaraan, onnistuttuaan ongelmanratkaisussa sekä hämmentyessään. Näin ollen huumorille ei ole löydettävissä muuta yhteistä tekijää kuin nauru sinänsä. Olennaista ei olekaan yrittää etsiä yhtä ydinmäärittelyä, vaan määritellä erilaisia huumoritilanteita joukkona, jonka jäsenet osoittavat rakenteeltaan yhtäläisyyttä. Huumorin ytimen löytääkin tutkimalla naurattavien tilanteiden yksityiskohtia. (Morreal 1987, 128.)

Morreal  on kehitellyt oman huumorin teoriansa Aristoteleen ja Platonin ylemmyysteorian pohjalta: nauru on ilmaus henkilön tunteesta olla muiden yläpuolella. Ihmiset ovat kautta vuosisatojen nauraneet itseään alemmille halveksuvasti. Kaikissa nauramistapauksissa ei kuitenkaan ole kysymys ylemmyydentunteesta: ei esimerkiksi absurdissa ja verbaalisessa huumorinkäytössä, kun naurun kohteena ovat riimit tai sanaleikit. Sen pääajatus on selkeä: jos jossakin tapahtumassa havaitaan jotakin sellaista, mitä ei ennakkokäsitysten perusteella voisi olettaa, aiheuttaa tämä epäkohta naurua. Molemmissa tapauksissa on yhteistä se, että aiheuttaakseen naurua tietyn kokemuksen on oltava kokijalle miellyttävä. Tilanne, joka koetaan epämiellyttäväksi tai josta aiheutuu pelkoa, vihaa tai harmistumista, ei saisi ihmistä nauramaan. Kuitenkin huojennusteoria perustuu ajatukselle, että jokin pelottava tai hermostuttava tunne synnyttää hermostunutta energiaa, joka ilmenee konkreettisesti fysikaalisina ilmiöinä, esimerkiksi käsien puristamisena nyrkkiin. Huojennusteorian mukaan hermostuneisuus tai jännittyneisyys purkaantuu naurun kautta energiana. (Morreal 1987, 130–131.)

Clark arvioi ylemmyys-, huojennus- ja inkongruenssiteoriaa eri tavoin kuin Morreal, joka keskittyi huumoriin enemmän naurun näkökulmasta. Clark pitää näitä teorioita ensisijaisesti huumorin teorioina, ei naurun. Clarkin mukaan nämä kolme teoriaa kattavat hyvin huumorin, mutta jo pelkästään inkongruenssiteoria on riittävä kattamaan sen. Clark onkin laajentanut inkongruenssiteoriaa ja kehittänyt siitä oman versionsa, jossa tarkastellaan hauskan tai huvittavan "muodollista kohdetta". Hänen mukaansa tämä kohde on kaikki se, mikä meitä huvittaa, eli kaikki, minkä ihminen näkee inkongruenttina. Tämän kaavan mukaan huvittuneisuuden olemus on juuri itse ajatellussa, havaitussa tai koetussa inkongruentissa tilanteessa. (Clark 1987, 143.)

Scruton (1987) käsittelee naurua huumorin osa-alueena. Clark ja Scruton ovat samaa mieltä naurun muodollisen kohteen etsimisen tärkeydestä ja yleisestä määrittelystä, joka kattaisi kaikki ne osa-alueet, jotka naurattavat ihmisiä. Scruton kuitenkin hylkää Clarkin teorian siitä, että juuri inkongruenssi olisi tämä muodollinen määritelmä. Esimerkiksi Scrutonin mukaan karikatyyristä huvittumisen on oltava yhteydessä johonkin tiettyyn henkilöön ja käsitykseemme hänestä, jotta tuloksena on juuri huvittunut mieliala.

Myös Martinin  mielestä hauskutus on nauttimista inkongruenteista tilanteista, mutta toisaalta huvittuneisuus on myös eräänlainen esteettinen kokemus. Inkongruentteihin tilanteisiin liittyy olennaisena osana juuri nauttiminen, mutta se ei vielä ole riittävä määre, koska inkongruenteista tilanteista voidaan nauttia myös ironisesti, huvittumatta tai nauttimatta. Jotta inkongruenteista tilanteista voi nauttia, on kontekstiin liitettävä myös huumorin esiintymistiheys ja olosuhteet nauramisesta puhuttaessa. Kuitenkaan kaikki huvittuneisuus ei ole esteettistä: kun inkongruenteista huumorista nauttiminen perustuu seksuaalisuuteen tai on luonteeltaan aggressiivista, huvittuneisuus ei ole esteettisesti nautittavaa. Vain kun huvittuneisuus on taustaltaan iloitsemista inkongruenteista tilanteista tai tapahtumista niiden itsensä takia, silloin huvittuneisuus rakentuu esteettisen ilon pohjalta. (Martin 1987, 172.)