Etusivu l Sisällys l Hakemisto l <Edellinen l Seuraava>


2.3
Lapsen huumorintajun kehittyminen



Sivun hakusanat
:
Esikouluikäisen huumorintaju l Latenssikehitysvaihe l Kouluikäisten huumori l Ymmärtämisen tasot l Luovuus ja huumorintaju l Ironian ymmärtäminen


Bariaud pitää huumorin lähteenä kuvitteluleikin vaihetta, kun lapsi 1 1/2 vuoden ikäisenä alkaa kyetä symboliseen ajatteluun. Esine tai asia ei muistuta aivan alkuperäistä, jonka hän muistaa, jolloin tilanteeseen liittyy paljon inkongruentteja piirteitä. Lasta naurattaa se, kuinka kaukana alkuperäinen kohde ja sen symboli ovat toisistaan. Bariaudin mukaan lapsen kognitiivisen kehityksen myötä ns. nonsense-huumorin ymmärrys kasvaa. Lapsen huumorintaju alkaa kehittyä nonsense-huumorin arvostamisesta, ja tietynlainen irrationaalisuus alkaa vähitellen kuulua lapsen leikkiin. (Bariaud 1989.) Huumori määritelläänkin kuuluvaksi olennaisesti lapsen kokemuksiin, sillä huumorin laukaisijana ovat juuri kognitiiviset kokemukset ja oivallukset. (Laes 1998, 287.)

Noin 3–4-vuotiaana lapsen nauru alkaa olla huumoriin pohjautuvaa naurua. Lapsi alkaa nimetä, erotella ja luokitella asioita. Lapsi rakentaa tällöin kuvaa siitä, miten asiat ovat hänen odotustensa ja käsitystensä mukaan. Alkavan maailmankuvan hahmottamisen kautta lapsi alkaa nauttia huumorista, mm. sanaleikkeihin ja pelleilyyn sisältyvistä ristiriitaisuuksista. (Morreal 1987, 134.)

Kuvaavinta esikouluikäisen lapsen huumorintajulle on läheinen yhteys leikkimiseen. Tämän lisäksi lapset nauravat usein tilanteissa, jotka eivät ole sinänsä hauskoja aikuisten mielestä, sillä myös jännitys aiheuttaa raikuvaa naurua. Lapset nauravat ollessaan muiden lasten seurassa, koska huumori ja nauru rakentuvat pohjimmiltaan sosiaalisten kokemusten kautta. Lapsi oppii yhteisönsä normit ollessaan mukana tilanteissa, joissa reagoidaan humoristisesti. Kokemusten myötä lapsen sosiaalinen älykkyys tilannehuumorin alueella kehittyy. (Laes 1998, 287.) Kuitenkin huumori esikouluiässä on ensisijaisesti yhteydessä konkreettiseen kokemusmaailmaan: tekemiseen, leikkiin ja esineisiin. (McGhee 1979, 126.)

Lasten huumorintaju noin viiden vuoden iässä koostuu pitkälti siitä, että naurua ja huumoria syntyy aikuisten isoudesta, voimasta ja etuoikeuksista, joita lapset kadehtivat. Kouluikäinen lapsi on pohjimmiltaan kateellinen aikuisten moraaliselle auktoriteettiasemalle ja pyrkii lievittämään kateuden ja turhautuneisuuden tunteita parodioimalla omia puutteitaan mutta myös paljastamalla opettajien puutteita, mm. saamaan heidät kiinni hassuista sanoista tai kommenteista. Jos opettaja esimerkiksi puhuu piironginlaatikosta (engl. bottom drawer), lapsi tarttuu sanaan "bottom", joka merkitsee mm. takapuolta. Tällainen huumorinkäyttö on ominaista juuri lapsille, jotka etsivät opettajan tai muun auktoriteetin sietokyvyn rajoja ja rakentavat sitä kautta myös omaa käsitystään maailmasta. Oppilaalta vaaditaankin nokkeluutta ja valppautta yhdistettynä huumorintajuun, jotta hän osaa toimia tahallaan väärin jo ymmärrettyjen ohjeiden pohjalta. Vanhemmiksi kasvaessaan lapset tulevat yhä taitavammiksi keksimään vääriä tulkintoja opettajan tai aikuisten sanomisia. Kuitenkin lasten pieni kapinallinen vitsailu aikuisten auktoriteettia kohtaan voi olla merkki myöhemmästä humoristisesta tai koomisesta elämänasenteesta. Tällaisella keventämisellä lapset selviävät heille asetetuista töistä ja velvollisuuksista paremmin ja työskentelystä tulee mielekkäämpää. (Wolfenstein 1978, 46–47.)

Latenssikehitysvaiheessa, 6–11-vuotiaina, lasten huumori perustuu pitkälti arvoituksiin ja sanaleikkeihin sekä niiden ymmärtämiseen ja ymmärtämättömyyteen. Vitsailuun liittyy tällöin älyä, joka koostuu taidosta tehdä parodiaa arvoituksista ja niiden vastauksista. Latenssivaiheessa lapsi lisäksi pääsee ylemmälle tasolle, henkilökohtaisempiin tutkisteluihin vitsien ymmärtämisessä, mikä liittyy myös oppimistaitoihin koulussa. Aikaisemmat mielipahan ilmaukset muuttuvat vitsailuksi ja arvoituksiksi, jotka kehittyvät yhdessä lapsen kasvavan, oppimista koskevan vastuuntunnon kanssa. (Wolfenstein 1957, 89.) Opettajan on kuitenkin mietittävä omaa huumorinkäyttöään suhteessa lasten kehitysvaiheeseen, sillä opettajan vitsit saattavat olla lasten mielestä sydämettömiä, koska he eivät niitä vielä ymmärrä. (Hollo 1954, 111.) Noin seitsemän vuoden iässä lasten huumorintaju alkaa muuttua niin, että lapsi huomaa huumoria vitseissä ja arvoituksissa. Tässä iässä myös kiinnitetään entistä vähemmän huomioita konkreettiseen huumoriin ja aletaan huomata paremmin huumorin takana olevat merkitykset. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös havaittava, konkreettinen huumori naurattaisi, sillä tällainen huumori kehittyy aina aikuisikään asti. (McGhee 1979, 138.)

Kouluiässä lapset hassuttelevat ja leikkivät mielellään leikkejä, joissa aikuisten ja lasten roolit kääntyvät päinvastoin. Myös tavaroiden ja asioiden nimiä käännellään. Erilainen vääntäminen ja kääntäminen onkin ominaista lasten huumorintajulle ja nauramiselle. Lapset keksivät usein toisten ihmisten nimistä sellaisia väännöksiä, jotka saattaisivat aiheuttaa omistajalleen mielipahaa. Tällöin myös henkilön persoona muuttuu väännellyn nimen kaltaiseksi, esim. lempinimien mukaan. Lasten pelleily on kuitenkin pohjimmiltaan harmitonta, koska hauskuus ja ilonpito kohdistuvat perustaltaan siihen, että on keksitty jotain yllättävää ja hauskaa. (Wolfenstein 1957, 77.) Lasten pelleilyn taustalla on yleensä vain harmittomia vaikutteita. Kun ihmiselle keksitään asian nimi, nauru ja ilonpito kohdistuvat siihen, että on keksitty yhdessä jotakin yllättävää ja hauskaa. Lapset ovat kuitenkin hyvin tarkkoja ja ehdottomia siitä, mikä on leikin ja todellisuuden raja, sillä jos nimiä vaihdetaan tai väännellään, on myös jossakin vaiheessa palattava todellisuuteen ja todettava kaiken kuvitellun olleen vain leikkiä. (Wolfenstein 1957, 77–78.)

Jotkut arvoitukset ja vitsit ovat helpommin ymmärrettävissä kuin toiset. Ymmärtäminen voidaankin jakaa neljään tasoon: sanastolliseen ja fonologiseen sekä pinta- ja syvärakenteelliseen ymmärtämiseen. Sanastollinen moniselitteisyys tarkoittaa, että jollekin tutulle sanalle on kaksi eri tulkintaa, joita lapsi ei vielä samanaikaisesti voi ymmärtää. Fonologinen moniselitteisyys puolestaan tarkoittaa, että sana tai lause voidaan tulkita kahdella tai useammalla eri tavalla, mikä tekee ymmärtämisen vaikeaksi lapselle. Lauseet tai sanonnat eivät sinänsä kuitenkaan vielä ole hauskoja, vaan hauskoiksi ne tulevat, jos ne ovat merkitykseltään mahdottomia, epäuskottavia tai asiaankuulumattomia. Pinta- ja syvärakenteellinen ymmärtäminen ovat vaikeammin selitettävissä. Lauseopillisten yhteyksien ja niistä syntyneiden vitsien ymmärtäminen kuuluu tähän ryhmään. Esimerkiksi henkilö A haluaa taksin ja sanoo "Call me a cab", mikä voi tarkoittaa myös 'Kutsu minua taksiksi'. Henkilö B tarttuu tähän vaihtoehtoiseen merkitykseen ja sanoo: "You are a cab." Vasta 11–12-vuotiaana lapsen huumorintaju on kehittynyt niin paljon, että hän voi ymmärtää tämän tason huumoria. (McGhee 1979, 134.)

10–11-vuotiaina lapset alkavat kyllästyä arvoituksiin, jotka pohjautuvat yksinkertaiseen kaksoismerkitykseen. Ajattelu alkaa laajeta, ja aletaan ymmärtää vitsejä, jotka ovat merkitykseltään monimutkaisempia. Huumori suuntautuu sosiaaliseen kanssakäymiseen, epäloogiseen käyttäytymiseen tai tapahtumiin. Tässä ikävaiheessa aletaan myös nähdä huumorin syntyminen luovan spontaanisti. Huumorintajun kehittymisessä aikuisella on merkittävä rooli; hän voi juksaamalla huijata lasta hyväntahtoisesti. Samaan aikaan lapsen kehitysvaiheeseen kuuluu myös kyselyikä, jolloin lapsi hankkii tietoa asioista ja esineistä. Onkin esitetty, että mitä enemmän lapselle esitetään kysymys–vastaus-leikkejä sekä hyväntahtoista huijausta, sitä enemmän hän kiinnostuu oppimisesta, tiedonhankinnasta ja vastausten etsimisestä myöhemmin. (McGhee 1979, 134.)

Vitsien ja arvoitusten ymmärtämiseen liittyy loogisen ajattelun ja asioiden välisten yhteyksien tajun kehitys. (McGhee 1979, 139.) Kouluun mentäessä lapsi alkaa yhä spontaanimmin näyttää, mille ja miksi hän nauraa. Tämä taito liittyy läheisesti lapsen analyyttisten taitojen kehittymiseen. Humorististen lasten onkin osoitettu omaavan enemmän kehittynyttä analogian tajua eli monimutkaisten asioiden rinnastamista ja yksinkertaistamista. (Laes 1998, 288.) Kun lapsi ymmärtää, että kielellä on eri merkityksiä, avautuu uusi ulottuvuus huumorille. Lapsille mieluisimpia huumorin lähteitä ovatkin erilaiset arvoitukset ja vitsit, joissa olennaista on ymmärtäminen ja tietojen yhdistäminen. Arvoituksien ymmärtämisessä tarvitaan muistia ja toistamista. Tämä ns. kaksoisymmärtäminen merkitsee myös sitä, että on oltava tietoa kaikista asiaan liittyvistä faktoista ja termeistä, joita arvoituksessa esiintyy. (Holt & Willard-Holt 1995, 262.)

Lapsi alkaakin 11-vuotiaasta ylöspäin myös tajuta paremmin eri vitsityyppejä, joista hän voi tehdä myöhemmin erotteluja ja tulkintoja siitä, mikä vitsissä nauratti. Vanhemmat lapset antavat kuvailevien selitysten lisäksi tulkitsevia selityksiä vitsien merkityksestä. Myös sosiaalisten odotusten vastainen käyttäytyminen ja normien ja sääntöjen tietäminen liittyvät huumorintajun kehittymiseen. Kasvaessaan lapsi myös ymmärtää, että jotkin käyttäytymismuodot ovat huvittavia ja jotkut ihmiset ovat tietämättään todella hassunkurisia. (McGhee 1979, 139.)

Tutkimuksessa, jonka kohteena oli 4–14-vuotiaita lapsia, havaittiin sekä anti- että prososiaalista huumoria. Tyttöjen ja poikien kohdalla eroiksi havaittiin, että vanhemmat pojat käyttävät enemmän humoristisia sanontoja, joissa teema oli antisosiaalinen. Tässä yhteydessä huumorin kehittyminen liittyy myös moraalin ja oikeudenmukaisuuden kehittymiseen. Lisäksi huumori on tärkeä tekijä vertailtaessa jonkin lapsiryhmän jäseniä, sillä tämän vertailun pohjalta muodostuu usein ryhmän hierarkkinen rakenne varsinkin vanhemmissa poikaporukoissa. Usein kyseessä onkin melko karkea huumori, jonka tarkoituksena on toisen loukkaaminen ja nolaaminen. (Laes 1998, 288–289.)

Älykkyyden ja tiedon lisäksi myös luovuus yhdistyy huumorintajuun. (Holt & Willard-Holt 1995, 265.) Luovuus yhdistyy läheisesti huumorin perusmääritelmään. Useimmat huumorin määritelmät painottavat sellaisia elementtejä kuin inkongruenssi, odottamattomuus, yllätyksellisyys, epämääräisyys, yhteensopimattomuus. Nämä elementit liittyvät myös luovuuteen. (Fry & Allen 1976, 247.) Bergen tutki älykkäitä lapsia ja heidän huumorintajuaan. Tutkimuksesta kävi ilmi, että lahjakkaat lapset tulkitsivat paremmin käsitteisiin perustuvaa huumoria kuin muut lapset. Samoin nämä lapset kykenivät muita aiemmin ymmärtämään monimutkaista huumoria, joka perustui epäloogisuuksiin ja kielellisesti moniselitteisiin vitseihin tai komiikkaan. Lapset myös käyttivät huumoria, joka oli luonteeltaan fonologista, semanttista ja toisaalta toimintaan suuntautuvaa. (Bergen 1998, 343.) Älykäs lapsi voi joskus olla myös erikoinen persoona, mikä voi näkyä poikkeuksellisena huumorintajuna. Erilainen huumori saattaa kuitenkin erottaa älykkään lapsen muista ikätovereistaan, jotka eivät vielä ymmärrä samantasoista huumoria. Siksi kuulijakunnan on oltava "samassa veneessä", jotta kukaan ei kokisi syrjintää. Huumorintajuisten lasten mielestä on myös tärkeää käyttää huumoria, koska silloin uusia asioita ymmärretään paremmin ja oppiminen on mielekkäämpää. (Holt & Willard-Holt 1995, 263.)

Ironian ymmärtäminen edellyttää kehittynyttä huumorintajua. Ironiaa käytetään kulttuurissamme verraten usein, varsinkin sen sarkastista muotoa. Pohjalla on halu käyttää sanan säilää lyömisen korvikkeena. Ironia onkin verbaalisen aggression epäsuoraa käyttämistä. Sen ymmärtämiseen ja käyttämiseen opitaan vähitellen. Ironian täydellinen ymmärtäminen on kuitenkin monimutkainen tapahtuma:

  • Kuulijan on ymmärrettävä, että puhuja ei tarkoita kirjaimellisesti, mitä hän sanoo, vaan joskus juuri päinvastaista.
  • Kuulijan on ymmärrettävä puhujan tietävän, että kuulija tietää, että sanomaa ei pidä ottaa kirjaimellisesti, muutoinhan kyse olisi valehtelusta.
  • Kuulijan on ymmärrettävä, että puhuja on käyttänyt juuri ironiaa.

Laes korostaa, että tutkimusten perusteella kaikkia ironian ymmärtämistä selittäviä tekijöitä ei ole vielä selvitetty. Tavallisissa arkipäiväisissä asioissa ymmärtäminen on helpompaa, sillä persoonallisuus ja tuttuus vaikuttavat paljon: toisilta ihmisiltä voidaan odottaa ironisia ilmauksia, toisilta taas ei. Lasten kanssa ironian käyttämistä kannattaa todella miettiä. Lapsille puheen intonaatio näyttää olevan ensisijainen vihje kuulijan yrittäessä ymmärtää puhujan aikomuksia. Lapset ovat herkkiä puheen intonaatioille jo syntymästään lähtien, ja voidaan sanoa alle kouluikäisten olevan mestareita puheen intonaation erottelijana, vaikka sanavaraston kehitys on vasta alussa. Tutkimukset kuitenkin antavat viitteitä siitä, että ironian käyttö opetuksen rikastuttajana on erittäin riskialtista, koska aikuisellakin on joskus vaikeuksia arvata, onko puhuja tosissaan vai ei. (Laes 1998, 290.)