Etusivu l Sisällys l Hakemisto l <Edellinen l Seuraava>


2.6
Vitsi



Sivun hakusanat
:
Huumorin, koomisen ja vitsin suhde l Vitsin kertominen l Harmittomat ja tendenssivitsit


Huumorin, koomisen ja vitsin suhdetta on selvitelty paljon. Stebbins määrittelee "huumorin" yläkategoriaksi, jonka kautta määritellään muuta huumoria. Vitsit puolestaan kuvailevat enemmän tiettyjä humoristisia tilanteita tai kertomuksia. Huumorin kompleksisuutta kuvastaa myös se, että sen vastaanottamiseen vaikuttaa yleisö, jolle vitsi on kerrottu, ja myös se, luetaanko vitsi suoraan kirjasta vai kerrotaanko se omasta päästä. Suoraan kerrontaan vaikuttavat kertojan kertomisprosessi sekä kielenkäyttö, joka sisältää tarinoiden värittämisen ja laajentamisen huumorilla. Huumorin ymmärtämiseen liittyvät myös muut tekijät kuten ajoitus, kertojan esitys, kertojan ja yleisön suhde sekä konteksti, jossa tapaus on esitetty. (Stebbins 1977, 212.) Freud puolestaan määrittää vitsin olemusta vertaamalla sitä koomiseen. Vitsit hänen mielestään luodaan, mutta koominen on jo olemassa (Freud 1983, 160).

Myös Stebbinsin  mukaan koomisen luonne on erilainen kuin vitsin. Koominen jakaa ihmisiä sen suhteen, ymmärtävätkö he asiayhteyden mukaan hauskuutta vai eivät. Komiikka on siis ymmärrettävissä yhtäläisen kulttuurin jakamiskokemuksen kautta. Komiikan luonne ja juju ovat siten piilossa niiltä, jotka eivät esimerkiksi tunne tiettyä sanastoa, tekoja tai muistoja. Vitseillä on alku ja loppu, ja ne kerrotaan yleensä jonkin asian yhteydessä, tietyssä tilanteessa, mutta koomisen syntymistä ei voi hillitä, koska se ei kunnioita mitään rajoja tai sosiaalisia sopimuksia. Koomisuus on kuin salaliitto samanarvoisten ihmisten kesken erilaisten auktoriteettien edessä. Opetuksessa käykin yleensä niin, että opettajat kertovat oppilaille vitsejä, mutta nämä keskenään luovat tilanteen koomiset elementit. (Stebbins 1977, 213.)

Vitsin kertomisessa myös ajoitus on tärkeä. Jotta hallitsee komiikan, on osattava huomioida puheen tauot, epäröinnit ja hiljaiset hetket, jotta vitsiin saa ladattua kaiken mahdollisen tehon. Vitsiä kerrottaessa täytyy myös yleisön ja kertojan välillä olla eräänlainen sanaton yhteisymmärrys siitä, mikä kaikkien mielestä on hauskaa. Tähän liittyvät esimerkiksi kielelliset ja visuaaliset rutiinit, joita pidetään vitsikkäinä. Toisin sanoen pitää olla yhdenmukaisuutta sosiaalisen rakenteen ja vitsin rakenteen välillä. Jos tämä yhteys puuttuu, vitsi ei tuota tulosta ja vitsailu jää epäonnistuneeksi yritykseksi. Vitsien kertominen on peliä, jota pelataan menestyksekkäästi vain, kun kaikki osapuolet ymmärtävät ja noudattavat sääntöjä. (Critchley 2002, 4, 6.)

Vitsi elää kielestä ja sen suomista mahdollisuuksista. Vitsi voi sisältää mitä mielikuvituksellisimpia asioita, kuten eläinten puhetta. Muutenkin logiikka on muotoiltavissa miten päin tahansa. Vitsitekniikan tavallisin keino on yhdistellä toistensa piiriin kuulumattomia asioita, kieliä, merkkejä ja olioita. Vitsin olemukseen kuuluu myös nopeatempoisuus sekä elävyys. Sanallisuus on vain yksi vitsien kerrontamuoto, sillä vitsejä voidaan esittää myös ilmein, elein, teoin ja kuvin. Yleensä vitsejä ei kerrota kahta kertaa, koska vanhojen vitsien toistelijat ovat huonossa huudossa. Vitsit ovat myös osittain kulttuurisidonnaisia, ja ajoittain on havaittavissa selkeitä vitsiaaltoja. Aikoinaan elefanttivitsit olivat kovassa suosiossa kuten tankero- tai neekerivitsitkin. (Knuuttila 1992, 130–131.) Koulussa vitsien vääntäminen oppilaiden keskuudessa on erittäin suosittua, ja koululaisvitseissä on havaittavissa samankaltaisia vitsiaaltoja.

Freud  jakaa vitsit harmittomiin ja tendenssimäisiin. Edellinen on itsetarkoituksellista eikä palvele mitään erityistä tavoitetta, ellei sitten hauskuutta. Harmittomiin vitseihin hän sijoittaa myös sana- tai ajatusvitsit, sanoilla leikkimisen ja kielellisen huumorin. Tendenssivitsit palvelevat taas jotakin tarkoitusta nimensä mukaisesti ja ovat usein loukkaavia. Tällaista huumoria verrataan usein osuvasti aseeseen. Tendenssimäinen huumori voi olla muodoltaan kielellä leikkimistä esimerkiksi silloin, kun väännellään toisen nimeä nolaamisen tarkoituksessa. (Freud 1983, 80.)